Kojootti vs. ACME eli Looney Tunes vs. Warner Bros.

Elokuva, jota Acme (Warner) ei halua sinun näkevän!

Elokuvaohjaaja Joe Dante:

Voin sanoa kokemuksesta, että Warner Brosia tällä hetkellä johtavilla ihmisillä ei ole mitään kiinnostusta tai ymmärrystä tuota aikakautta tai noita hahmoja kohtaan. Ohjasin heille elokuvaa, jossa nuo hahmot esiintyivät (Looney Tunes: Taas kehissä, 2003), eivätkä he halunneet tietää hahmoista mitään. Heitä ei kiinnostanut tietää, miksi Väiski Vemmelsäären ei pitäisi esittää hiphopia. Koko kokemus oli kaiken kaikkiaan melko synkkä.

Haastattelu: Daniel Robert Epstein / SuicideGirls, 2007

Maantiekiitäjä ja Kelju K. Kojootti ovat Warnerin toimitusjohtajan yrityskauppojen tiellä.

Warner Brosin lähes sadan vuoden historiaan mahtuu lukuisia ikonisia piirroshahmoja, mutta harva niistä on yhtä helposti tunnistettava kuin Kelju K. Kojootti (Wile E. Coyote) ja hänen ikuisena saavuttamattomana saalinansa toimiva Maantiekiitäjä (Road Runner). Vuodesta 1949 lähtien yleisöt ympäri maailmaa ovat seuranneet loputonta takaa-ajoa, jossa älykkyyteensä luottava kojootti yrittää napata tämän yliluonnollisen nopean linnun mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla ja epäonnistuu joka ikinen kerta.

Kelju K. Kojootti ei kuitenkaan ole tavallinen lyhytelokuvien antagonisti. Hänen viehätysvoimansa perustuu siihen, että hän on samanaikaisesti nero, optimisti ja ikuinen häviäjä. Periksiantamaton kojootti suunnittelee ja laskelmoi ansansa huolellisesti uskoen jokaisen uuden yrityksen onnistuvan. Silti juuri hänen oma kekseliäisyytensä kääntyy lähes aina häntä itseään vastaan. Katsoja tietää jo ennen ansan laukeamista, että jokin menee pieleen, mutta ei koskaan tarkalleen miten. Juuri nämä yllätykselliset epäonnistumiset tekivät Chuck Jonesin ohjaamista Maantiekiitäjä-lyhäreistä animaatiohistorian rakastetuimpia komedioita.

Lähes kaikki Kojootin käyttämät ansat ovat peräisin kuvitteelliselta Acme-yhtiöltä. Acme toimittaa hänelle raketteja, jousia, dynamiittia, valtavia magneetteja, jättimäisiä kuminauhoja, lentolaitteita, robotteja ja mitä erikoisimpia koneita. Yksikään niistä ei kuitenkaan toimi niin kuin pakkauksessa luvataan. Acmesta muodostui vuosikymmenten aikana yksi Looney Tunes -maailman tunnetuimmista vitseistä. Se on yritys, joka myy kaikkea mahdollista, mutta jonka tuotteet pettävät asiakkaansa lähes poikkeuksetta.

Kojootti vs. ACME oli vuonna 2023 Hollywoodin puhutuin julkaisematon elokuva.

Juuri tähän ajatukseen perustuu myös elokuva Kojootti vs. ACME (Coyote vs. ACME, 2026). Elokuvassa Kelju K. Kojootti saa tarpeekseen vuosikymmeniä jatkuneista epäonnistumisista ja päättää tehdä jotakin, mitä hän ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt eli haastaa Acme-yhtiön oikeuteen. Lähtökohta kuulostaa huvittavalta, mutta samalla se on looginen jatko lähes kahdeksankymmentä vuotta jatkuneelle piinalle. Jos kaikki ansat ovat olleet viallisia, miksi niiden valmistajaa ei ole koskaan asetettu vastuuseen?

Erikoista on se, ettei elokuvasta tullut puheenaihe pelkästään tarinansa vuoksi. Vielä suuremman huomion sai sen oma tuotantohistoria. Valmis elokuva joutui Warner Bros. Discoveryn säästötoimien uhriksi, ja studio päätti vuonna 2023 perua sen julkaisun kokonaan verotuksellisista syistä. Päätös herätti poikkeuksellisen voimakkaan vastareaktion niin elokuva-alalla kuin yleisön keskuudessa. Ohjaajat, näyttelijät ja käsikirjoittajat arvostelivat julkisesti Warnerin toimintaa, sillä kyse ei ollut keskeneräisestä projektista, vaan käytännössä valmiista elokuvasta, joka oli tarkoitus hävittää ennen kuin yksikään katsoja näkisi sitä.

Tilanne oli ironinen. Fiktiivisessä maailmassa Kelju K. Kojootti taistelee Acmea vastaan, koska yritys on pettänyt hänet vuosikymmenien ajan. Todellisessa maailmassa vaikutti hetken siltä, että Warner Bros. oli tekemässä omalle klassikkohahmolleen täsmälleen saman. Internet täyttyi kommenteista, joissa todettiin Kojootin joutuneen jälleen uuden epäonnistumisen uhriksi, mutta tällä kertaa oman studionsa toimesta.

Onko Kelju K. Kojootti ja Looney Tunes yhdentekevä vuonna 2026?

Lopulta elokuva pelastui, kun riippumaton levittäjä Ketchup Entertainment osti sen Warnerilta ja päätti myydä sen oikeudet maailmanlaajuisesti. Ratkaisu oli poikkeuksellinen, sillä harvoin lähes valmis suuren studion elokuva vaihtaa omistajaansa. Monien mielestä pelkästään se, että Kojootti vs. Acme on lopulta pääsemässä yleisön nähtäväksi, on pieni ihme.

Samalla elokuva tarjoaa hyvän syyn palata alkuperäisiin lyhytelokuviin. Vaikka Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä kuuluvat animaation tunnetuimpiin hahmoihin, moni nuorempi katsoja tuntee ne lähinnä satunnaisista televisiouusinnoista, videopeleistä tai Space Jam -elokuvista. Todellisuudessa heidän historiansa ulottuu lähes koko amerikkalaisen animaation kultakauden läpi, ja heidän kauttaan voi seurata, kuinka Warner Brosin piirrettyjen tyyli, huumori ja animaatiotekniikka kehittyivät vuosikymmenestä toiseen.

Tässä artikkelissa käyn läpi Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän koko historian aina Looney Tunes -sarjan synnystä Chuck Jonesin kultakauteen, 1960-luvun murrosvuosiin, myöhempiin paluihin sekä lopulta Kojootti vs. Acme -elokuvan poikkeukselliseen tuotantotaipaleeseen. Samalla tarkastelen, miksi nämä lähes kahdeksankymmentä vuotta vanhat piirroshahmot ansaitsevat paikkansa edelleen valkokankaalla ja myös kokoillan elokuvassa.

KOJOOTIN ESIKAUSI (1872–1948)

Looney Tunes & Merrie Melodies - Synty (1929–1948)

Looney Tunes (1930) -tähti Bosko & Merrie Melodies (1931) -tähti Foxy.

Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän tarina ei alkanut vuonna 1949, vaan sen juuret ulottuvat lähes kaksikymmentä vuotta aikaisempaan aikaan. Jotta voidaan ymmärtää, miksi ohjaaja Chuck Jonesin ja käsikirjoittaja Michael Maltesen luoma takaa-ajosarja nousi yhdeksi animaatiohistorian suurimmista klassikoista, täytyy ensin tarkastella Warner Bros. animaatiostudion syntyä ja sitä, kuinka sen omaleimainen huumori vähitellen muotoutui useiden taiteilijoiden kautta.

Walt Disneyn luottomiehet vaihtavat leiriä (1929)

Hugh Harman & Rudolph Ising aloittivat Looney Tunes & Merrie Melodies -lyhärit.

Aivan 1920-luvun lopulla animaatioala muuttui nopeasti. Äänielokuvien läpimurto (The Jazz Singer / Jazzlaulaja, Warner Bros. Pictures, 1927) oli nostanut erityisesti Walter Elias "Walt" Disneyn (1901–1966) studion koko animaatioalan suunnannäyttäjäksi. Erityisesti hänen ja animaattori Ub Iwerksin (1901–1971) luoman Mikki Hiiren menestys synkronoidun ääniraidan (Steamboat Willie / Höyrylaiva Ville, 1928) ansiosta sai myös muut elokuvayhtiöt kiinnostumaan piirroselokuvista. Vaikka Fleischer Studios oli tehnyt enemmän tai vähemmän onnistuneita äänianimaatioita 1920-luvulla (My Old Kentucky Home, 1926), Disney oli ensimmäinen, joka osasi yhdistää suurista taloudellisista riskeistä sekä tunnistettavia piirroshahmoja että uutta teknologiaa kuten ääntä, väriä ja monitasokameroita, ja myös kaupallistaa hahmonsa erilaisiin oheistuotteisiin. Mikki Hiiren kaksi ensimmäistä mykkälyhäriä eivät erottuneet kunnolla edukseen, mutta niihinkin jälkikäteen lisätty ääniraita nosti Mikin lama-ajan suurimmaksi piirrostähdeksi ja tunnetuudessaan oikeiden elokuvanäyttelijöiden rinnalle. Pian animaatioalalle pyrkivät isot elokuvastudiotkin kuten Metro-Goldwyn-Mayer (MGM) ja Warner Bros. Pictures.

Vuonna 1929 Warner Bros. aloitti oman animaatiosarjansa, ja alihankki levittämänsä lyhytanimaatiot talon ulkopuolelta. Studion ensimmäiset tähdet olivat enemmän tai vähemmän Mikki-kopiota kuten Bosko ja Foxy. Lyhytelokuvat tuotti Warnerille animaatiohin perehtymätön Leon Schlesinger (1884–1949), jonka yritys oli aiemmin erikoistunut valmistamaan mykkäelokuvien tekstitauluja. Ensimmäisten Looney Tunes -elokuvien takana olivat Disneyn entiset työntekijät Hugh Harman (1903–1982), Rudolf Ising (1903–1992) ja myöhemmin Isadore "Friz" Freleng (1905–1995). Ensimmäiset Looney Tunes -lyhytelokuvat muistuttivat voimakkaasti Disneyn tuotantoa. Mustavalkoiset hahmot lauloivat, tanssivat ja esiintyivät synkronoidun musiikin tahtiin, mikä ei ollut enää omaperäistä.

Ohjaaja Tex Avery (1908–1980) & Warnerin huumori

Tex Avery loi animaatioihin ennennäkemätöntä vauhtia ja huumoria.

Hugh Harman ja Rudolph Ising riitaantuivat Leon Schlesingerin kanssa tuotantobudjeteista ja palkkioista. Heidän mielestään Schlesinger maksoi liian vähän suhteessa siihen, mitä hän vaati. Schlesinger puolestaan halusi pitää Looney Tunes -tuotannon kustannukset alhaisina, koska ei saanut Warnerilta enemmän rahaa lyhytelokuvien tekemiseen. Riita kärjistyi vuonna 1933, jolloin Harman ja Ising lähtivät Schlesingerin palveluksesta Metro-Goldwyn-Mayer (MGM) -studiolle ja veivät Boskon mukanaan, koska Boskon oikeudet olivat heidän hallussaan. Schlesinger jäi pahaan paikkaan. Hän tarvitsi jostain osaavia ohjaajia, jotka loisivat Warnerille Disneyn Mikki Hiiren, Hessu Hopon ja Aku Ankan kaltaisia tähtihahmoja.

Tähän mennessä Warnerin piirretyillä oli kaksi identiteettiä, Disneyn Silly Symphonies -lyhytelokuvien tapaan musiikkiin pohjaavat ja suuremman budjetin lyhytelokuvat, jotka brändättiin nimellä Merrie Melodies, ja sen sisarsarjana tunnettu pelkkiin vitseihin paneutuva ja pienemmällä budjetilla toteutettu Looney Tunes, joka kaiken lisäksi tuotettiin Termite Terrace (Termiittiterassi) -nimisessä ränsistyneessä talossa. Molemmille sarjoille oli sekä yhtäläisyyksiä, että eroavaisuuksia. Esimerkiksi Warnerin logokilpeä ympäröivät värikkäät konserttisaleista tutut akustiikkarenkaat esiintyivät molemmista sarjoista, mutta Merrie Melodies -piirretyt sisälsivät teemamusiikkina kappaleen Merrily We Roll Along (1935) ja loppusanat ”So Long, Folks!". Sitä vastoin Looney Tunes -piirrettyjen teemamusiikkina kuultiin The Merry-Go-Round Broke Down (1937) ja loppusanoina "That's all, Folks!, josta tuli myöhemmin molempien lyhärisarjojen, ja etenkin Putte Possun iskulause. 

Lisäksi Merrie Melodies -lyhärit olivat kuin alkeellisia musiikkivideoita, jotka markkinoivat vaivihkaa Warnerin elokuvista tuttuja säveliä katsojille. Vuodesta 1934 vuoteen 1943 saakka vain Merrie Melodies -lyhärit tehtiin väreissä, kun Looney Tunes -lyhärit tehtiin mustavalkoisina. Tämän jälkeen sarjat eivät poikenneet sisällöllisesti tai teknisesti toisistaan. Silti molemmat sarjat ne olivat sekä teknisesti että innovatiivisesti Disneyn ja Fleischerin studioita jäljessä.

Leon Schlesinger tuotti Looney Tunes & Merrie Melodies -lyhäreitä Warnerille 1929–1944.

Ratkaiseva muutos tapahtui vuonna 1935, kun itsevarma Fred "Tex" Avery onnistui myymään itsensä Schlesingerin studion uudeksi ohjaajaksi. Avery rikkoi lähes kaikki siihen asti vallinneet animaation kirjoittamattomat säännöt. Hänen elokuvissaan hahmot saattoivat katsoa suoraan kameraan, kommentoida tapahtumia, venyttää fysiikan lakeja äärimmilleen ja rakentaa vitsejä niin nopeasti, ettei katsoja ehtinyt toipua yhdestä ennen seuraavaa. Warner Bros. löysi juuri tämän ansiosta oman identiteettinsä. Siinä missä Disney tavoitteli satumaista illuusiota ja pehmeää animaatiota, Warner keskittyi vauhtiin, yllättäviin vitseihin ja lähes anarkistiseen huumoriin.

Tex Averyn vaikutus alkoi vähitellen näkyä koko studion tuotannossa. Hänen ympärilleen kasvoi uusi sukupolvi animaattoreita ja ohjaajia, joista merkittävimpiä olivat Bob Clampett ja Chuck Jones. Jokainen heistä kehitti myöhemmin oman tunnistettavan tyylinsä, mutta kaikkien taustalla näkyi Averyn ajatus siitä, ettei animaation tarvinnut noudattaa todellisuuden sääntöjä.

Ohjaaja Chuck Jones (1912–2002) & uusi tyyli

Charles Martin (Chuck) Jones on yksi amerikkalaisen animaation mestareista.

Charles Martin "Chuck" Jones syntyi vuonna 1912. Hän aloitti animaattorin uransa 1930-luvulla Disneyn ensimmäiset Mikki Hiiri -lyhärit piirtäneen Ub Iwerksin studiolla nimeltä Animated Pictures. Jonesin varhaisimmat Warner-lyhärit muistuttivat vielä Disneyn realistisempaa animaatiota, eikä hänen ensimmäisiä ohjauksiaan pidetä erityisen omaperäisinä animaatioina. Jones on itse sanonut, että hän yritti aluksi jäljitellä Disneyn tyyliä, jotta oppisi jäljittelemään animaatioalan huippua Warnerin pienemmistä animaatiobudjeteista huolimatta. Hyviä esimerkkejä Jonesin disneymäisestä tyylistä ovat hänen esikoisohjauksensa The Night Watchman (1938) ja sadunomainen Tom Thumb in Trouble (1940).

Jones kehittyi ohjaajana nopeasti, kun jahdeista ja raviurheilusta enemmän kiinnostunut tuottaja Leon Schlesinger alkoi vaatia hänen piirroslyhytelokuviltaan samanlaista vauhtia ja huumoria kuin muissakin Looney Tunes -piirretyissä. Erityisen omaleimaiseksi Jonesin komedia muotoutui, kun muodollisen taidekoulutuksen saanut ja laajan yleissivistyksen kartuttanut ohjaaja alkoi rakentaa huumoria yhä enemmän korkeakulttuuriviittausten ja hahmojen persoonallisuuksien varaan. Samalla hänen elokuvilleen vakiintui tunnistettava, usein korostuneen pelkistetty mutta taiteellinen, visuaalinen ilme, joka poikkesi muiden Warnerin ohjaajien tyylistä 1940-luvulla. Jones vaikutti myös vahvasti omien lyhytelokuviensa hahmojen olemukseen piirtämällä itse esimerkiksi Väiski Vemmelsäären eleet ja ilmeet valmiiksi animaattoreille, jotta hänen omintakeinen piirrostyylinsä näkyisi valmiin lyhärin joka kuvassa. Tätä Jonesin tyylin siirtymävaihetta kuvaavat parhaiten lyhärit The Draft Horse (1942) ja The Dover Boys (1942).

Tämän uuden nopean, mutta hallitun otteen ansiosta Jonesin ohjauksissa katsoja nauroi usein sille, miten hahmot ajattelivat ja elehtivät, eikä vain sille, mitä niille tapahtui. Tästä lähestymistavasta animaatiokerrontaan tuli myöhemmin hänen ohjauksiaan määrittävä ominaisuus. Siinä missä Tex Averyn piirretyissä tärkeintä ovat niiden sisältämät vitsit, Jonesin ohjauksissa tärkeintä ovat samaistuttavat hahmot. Siksi Averyn tuotanto on täynnä toinen toistaan hauskempia lyhäreitä, mutta niissä esiintyneet hahmot eivät ole jääneet elämään laajasti populaarikulttuuriin. Jones lyhäreissä huumori perustuu vahvemmin hahmoihin, ja monet niistä ovat tunnettuja vielä tänäkin päivänä kuten Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä.

Käsikirjoittaja Michael Maltese (1908–1981) & näkymättömät nerot

Michael Maltese käsikirjoitti monet arvostetuimmista Looney Tunes -lyhäreistä.

Vaikka Chuck Jones muistetaan yleensä yksin Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän luojana, hahmojen synty olisi ollut mahdotonta ilman käsikirjoittaja Michael Maltesea. Maltese oli yksi Warnerin animaatiostudion lahjakkaimmista gag-kirjoittajista eli vitsinikkareista. Hän osasi erityisesti rakentaa erilaisia hahmolähtöisiä vitsiketjuja, joissa nokkelat dialogit, huurorilliset sattumukset ja korkeakulttuurin parodiat palvelivat saumattomasti Jonesin vahvuuksia 7 minuutin lyhärien ohjaajana 1940-luvun lopulla.

Jones ja Maltese muodostivat yhden animaatiohistorian merkittävimmistä työpareista. Siinä missä Jones vastasi ilmeistä, rytmistä ja visuaalisesta kerronnasta, Maltese kehitti monet ansat, juonenkäänteet ja komedialliset ideat. Monien mielestä juuri heidän yhteistyönsä päättyminen 1960-luvun alussa näkyi selvimmin Jonesin myöhempien ohjauksien ja esimerkiksi Maantiekiitäjä -piirrettyjen laadun asteittaisena heikkenemisenä.

Hauskat käsikirjoitukset osoittautuivat yhdeksi Looney Tunes -lyhärien ikivihreyden salaisuuksista, ja siitä on kiittäminen paljolti Maltesen lisäksi Warren Fosterin ja Tedd Piercen kaltaisia gag-käsikirjoittajia, joiden nerokasta työtä tuki aikansa paras animaatio-osaaminen. Valitettavasti samojen herrojen tv-animaatiosarjoihin tekemät käsikirjoitukset 1960-luvulta eteenpäin eivät sen aikaisista tv-pomojen rajoitusten, ja alhaisten tuotantoarvojen vuoksi ole kestäneet yhtä paljon ajan hammasta. Sen sijaan kultakauden animaatioiden käsikirjoituksellinen ja visuaalinen laatu loi klassisista Looney Tunes -animaatioista menestyksiä, jotka viihdyttävät ja naurattavat vielä tänäkin päivänä uusia sukupolvia.

Warnerin tähtihahmojen synty (1935–1955)

Speedy Gonzales, Henry Haisuli, Kukko Koppava, Putte Possu, Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä,
Väiski Vemmelsääri, Elmeri, Tipi, Repe Sorsa, Tasmanian Tuholainen, Sylvesteri & Viiksi-Vallu.

Osa Looney Tunes -hamoista syntyi pitkän kehityksen ja useamman ohjaajan, käsikirjoittajan ja taiteilijan ansiosta ja tunnetuimmat hahmot kehittyivät vuosien 1935–1955 välisenä aikana. Tässä käyn läpi lyhyesti päähahmot ja niiden keskeiset luojat aikajärjestyksessä.

Putte Possu (1935), Repe Sorsa (1937), Elmeri (1937/1940) & Väiski Vemmelsääri (1938/1940).

Änkytyksestään tunnettu Putte Possu (Porky Pig) esiintyi ensimmäisen kerran lapsihahmona Friz Frelengin ohjaamassa lyhytelokuvassa I Haven’t Got a Hat (1935). Erityisesti Tex Avery ja ennen kaikkea Bob Clampett muovasi Putesta sen jokapaikanhöylän, jollaisena hahmo nykyään tunnetaan. Putte oli myös ensimmäinen suureksi tähdeksi noussut Looney Tunes -hahmo.

Repe Sorsa (Daffy Duck) kehitettiin alun perin Tex Averyn ja Bob Clampettin johdolla metsästävän Putte Possun riesaksi Porky’s Duck Hunt (1937) -lyhytelokuvaa varten, mutta myöhemmin Chuck Jones teki hahmosta vähemmän hullun ja selkeästi itsekkäämmän. Jonesin käsissä Repe Sorsasta tuli erityisesti Väiski Vemmelsäären vastustaja, jonka kärsimättömyys ja turhautuminen tämän oveluuteen muodostivat monien lyhytelokuvien keskeisen juonen. Repen ääni on parodioi tuottaja Schlesingerin ässävikaa.

Nykyisin parhaiten Väiskin metsästäjänä ja ärrävikaisena tunnettu Elmeri kehittyi useiden vaiheiden ja tekijöiden vaikutuksesta Egghead-nimisestä hahmosta Elmeriksi (Elmer Fudd) vuosina 1937–1940. Erityisesti Tex Averyn ja Chuck Jonesin panos oli merkittävä hahmon kehityksessä.

Väiski Vemmelsääri (Bugs Bunny) syntyi useiden Warner Brosin tekijöiden yhteistyönä vuosien 1938–1940 aikana, mutta erityisen tärkeitä hahmon kehittäjinä olivat prototyyppijäniksen luonut Ben "Bugs" Hardaway ja lopullisen Väiskin hahmon luonut Tex Avery ja hahmon persoonaa pidemmälle kehittänyt Chuck Jones. Väiski on tunnettu etenkin hänen nokkelasta, itsevarmasta ja vastustajaa sanallisesti härnäävästä tyylistään, johon haettiin vaikutteita monista eri lähteistä. Väiskissä näkyy esimerkiksi porkkanaa jyrsivä näyttelijä Clark Gable (It Happened One Night, 1934) ja sikaristaan ja sanavalmiudestaan tunnettu koomikko Groucho Marx. Texasilaisen Averyn Väiskille antama iskulause "What's Up, Doc? (Kuis hurisee?) on yksi tunnetuimmista elokuvarepliikeistä koskaan.

Lisäksi Avery on sanonut, että hän otti paljon Väiskin ulkomuotoon vaikutteita Max-jäniksestä, joka on peräisin Oscarin voittaneesta Disneyn Silly Symphonies -lyhytelokuvasta The Tortoise and the Hare (1935). Elokuvateatterinomistajien kyselyissä Väiski äänestettiin maailman suosituimmaksi animaatiohahmoksi vuodesta 1945 alkaen, ja hän piti kärkipaikkaa vuosittain aina vuoteen 1961 asti.

Tipi (1942), Sylvesteri (1945), Viiksi-Vallu (1945) & Kukko Koppava (1946).

Tipi -linnun (Tweety) loi alun perin Bob Clampett oman vauvakuvansa ja Red Skeltonin suosittun 1940-luvun radiokomediahahmo The Mean Widdle Kidin pohjalta vuonna 1942. Friz Freleng teki Tipistä myöhemmin tunnetun kanarialintuna ja ohjasi ensimmäisen Tipi ja Sylvesteri -lyhytelokuvan Tweetie Pie (1947), joka voitti Warnerin piirrettyjen ensimmäisen Oscarin vuoden parhaasta lyhytanimaatiosta.

Pellen ulkomuotoa mukaileva ja Repen tapaan ässävikainen Sylvesteri -kissa (Sylvester) kehittyi erityisesti Friz Frelengin ohjaamissa lyhytelokuvissa vuonna 1945. Hahmosta tekivät omia kokeiluja myös muut ohjaajat Väiskin, Repen ja Puten tapaan.

Viiksi-Vallu (Yosemite Sam) syntyi Friz Frelengin ja käsikirjoittaja Michael Maltesen yhteistyönä vuonna 1945. Vallun esikuvana oli animaattori Friz Frelengin oma persoonallisuus, lyhyt olemuksena ja erityisesti hänen kova temperamenttinsa.

Kukko Koppavan (Foghorn Leghorn) kehitti Robert McKimson yhdessä käsikirjoittaja Warren Fosterin kanssa vuodelle 1946. Hahmon esikuva oli puolestaan Fred Allenin radio-ohjelman hahmo Senator Claghorn. Koppavan etelänmurre ja mahtipontinen esiintyminen jäljittelivät Claghornia varsin selvästi.

Henry Haisuli (1945) ja Speedy Gonzales (1953) ovat saaneet osansa 2000-luvun sensuurista.

Nykyisin mielipiteitä jakavana hahmona tunnetun Henry Haisulin (Pepe Le Pew) loi Chuck Jones yhdessä käsikirjoittaja Michael Maltesen kanssa. Tämä ranskaa ja englantia sekoittava hahmo esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1945 ja sen esikuvana oli ranskalaisnäyttelijä Charles Boyer, joka tunnettiin erityisesti romanttisista rooleista ja hurmailevasta näyttelijäntyylistä. Lisäksi hahmon nimessä on yhteys vuoden 1937 elokuvaan Pépé le Moko, jonka päähenkilöä näytteli Jean Gabin.

Meksikon nopein hiiri nimeltä Speedy Gonzales kehittyi Robert McKimsonin ja Friz Frelengin yhteistyönä. Speedyn inspiraationa toimivat McKimsonin meksikolaiset poolokaverit. Meksikolaisella korostuksella puhuvan Speedyn ensimmäinen varsinainen esiintyminen oli vuonna 1953 McKimsonin ohjaamassa lyhytelokuvassa Cat-Tails for Two, ja Friz Freleng teki hiirestä tunnetun Oscarin voittaneella Speedy Gonzales (1955) -lyhytelokuvalla, kun hahmon ulkomuotoa oli ensin siloteltu.

Lisäksi Looney Tunes sisältää paljon sivuhahmoja, jotka esiintyivät vain muutamassa lyhytelokuvassa, mutta joista ei muodostunut kultakauden aikana suuria nimiä. Esimerkiksi Jones loi useita tällaisia hahmoja ennen Henry Haisulin ja Maantiekiijän ja Kojootin kaltaisia läpimurtoja: Mikko (Sniffles), Hubie ja Bertie -hiiret, Marc Antony -koira, Claude ja Pyssyfoot-kissa, Kolme karhua, Inki-poika, Maina-lintu, Hazel-noita, Pörhelö (Gossamer) ja Michigan J. Sammakko.

Owl (Al) Jolson, Groucho Marx, Clark Gable,
Lauren Bacall, Humphrey Bogart, Repe Sorsa ja Peter Lorre.

Looney Tunes -lyhytelokuvien käsikirjoitukset ammentavat paljon mykkäelokuvien kultakauden suurimpien tähtien ja radiotähtien huumorista. Slapstick eli fyysiseen komediaan ja nokkelaan sanailuun perustuva huumori oli Marxin veljesten, Ohukaisen ja Paksukaisen, Charlie Chaplinin, Buster Keatonin, Abbot ja Costellon ja monien muiden tuonaikaisten tähtien leipälaji ja yleisön suurimpien naurujen kirvoittaja. Looney Tunes -lyhytelokuvat suunniteltiin esitettäväksi Warner -studion uutuuselokuvien kylkiäisenä ja siksi niiden piti vedota eri ikäisiin yleisöihin. Chuck Jones tapasi sanoa, että he pyrkivät tekemään lyhytelokuvat sellaisiksi, joita itse olisivat halunneet nähdä teatterissa eikä millekään tietylle kohderyhmälle. 

Hollywood-näyttelijöiden karikatyyrit kuten Warnerin elokuvien tähtinä nähdyt Peter Lorre (1904–1964), Humphrey Bogart (1899–1957), Lauren Bacall (1924–2014) ja Edward G. Robinson (1893–1973) olivat Looney Tunes -piirrettyjen vakiokasvoja. Warnerin filmitähtien tavoin Looney Tunes -hahmoja käsiteltiin useissa lyhytelokuvissa kuin nekin olisivat vain näyttelijöitä Warnerin leivissä.

Marvin Marsilainen (1948), Kelju K. Kojootti (1949), Maantiekiitäjä (1949) & Tasmanian Tuholainen (1954).

Tunnetuimpia tapauksia myöhemmin suuren suosion saavuttaneista hahmoista ovat Tasmanian Tuholainen ( Tasmanian Devi) ja Marvin Marsilainen (Marvin The Martian). Robert McKimsonin Väiski -lyhärissä Devil May Hare (1954) debytoinut Tasmanian Tuholainen, joka nousi vasta 1990-luvulla Väiski Vemmelsäären kaltaiseen suosioon lukuisten oheistuotteiden ja oman Taz-Mania (1991–1995) -animaatiosarjan myötä.

Chuck Jonesin Väiski-lyhärissä Haredevil Hare (1948) debytoinut Marvin Marsilainen puolestaan ei saanut edes kunnollista nimeä ennen 1970-luvun Tähtien sotan laukaisemaa avaruusbuumia, jolloin George Lucas halusi esittää Jonesin Duck Dodgers in the 24½th Century (1953) -lyhärin Uusi toivo (1977) -elokuvansa kanssa. Tämä järjestely onnistui muutamissa teatteriesityksissä ja nosti Marsilaisen tunnettuutta huimasti. Vasta Jonesin Väiski on aina Väiski (1979) -elokuvassa, yli 30 vuoden jälkeen, Marsilainen on nimetty Marviniksi.

Kaikilla Looney Tunes -hahmoilla on hyvin värikkäät taustatarinat, ja harvat niistä syntyivät tähdiksi yhdessä yössä. Warner tuotti kultakaudellaan vuosittain noin 30 lyhytanimaatiota, ja ne tarjosivat animaattoreille jatkuvasti mahdollisuuksia kokeilla erilaisia hahmotyyppejä, ja kehittää parhaimmista ideoista piirrostähtiä. Luovat päätökset olivat Warnerin animaatiostudiolla pitkälti taiteilijalähtöisiä, ja niihin vaikutti hyvin vähän katsoja- ja studiojohtajien palaute. 

Nykyisen huomiotalousen aikakaudella hahmojen hiomiselle ei enää anneta samalla tavalla aikaa, vaikka taiteilijat sitä haluaisivat. Tuottajaporras saattaa hylätä hyvänkin idean, jos katsojaluvut ovat heti alhaiset, mitä saattaa kiihdyttää negatiivinen katsojapalaute sosiaalisessa mediassa. Monien nykypäättäjien mielestä 7 minuutin lyhytanimaatio on jopa liian pitkä ja kallis esitysformaatti, ja siksi uudet Looney Tunes -lyhärit kestävät korkeintaan vain 5 minuuttia sekä televisiossa että valkokankaalla.

Väiskin, Repen ja Puten kaltaiset Looney Tunes -hahmot saivat kehittyä useita vuosia lyhytpiirretystä toiseen eri ohjaajien ja käsikirjoittajien ansiosta. Tämän tuotantotyylin ansiosta hahmot hioutuivat monipuolisiksi ja aikaa kestäviksi piirroshahmoiksi. On myös tilanteita, jolloin alkuperäinen idea sisältää niin hyvät lähtöainekset että se on yllättävä menestys heti syntyessään. Tällainen poikkeustapaus oli aikanaan Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä.

Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän synty (1872–1949)

Mel Blanc, Tex Avery, Bob Clampett, Chuck Jones,
Friz Freleng, Carl Stalling & Robert McKimson.

Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän syntytarinaan ovat vaikuttanut sekä Hollywoodin animaatioteollisuuden suurnimet että näkymättömämmät tahot, jotka ovat jääneet historiassa vähemmälle huomiolle. Itse Kojootin hahmo on mielenkiintoinen, sillä sen syntytarinaan on vaikuttanut kirjallisuus.

Inspiraatiota kirjasta ja kollegoilta

Mark Twain & Koiranelämää (1872).

Chuck Jones kertoo saaneensa jo lapsena inspiraation kojootin hahmoon Mark Twainin (1835–1910) vuonna 1872 ilmestyneestä matkakirjasta Roughing It. Twain kuvaili siinä Amerikan lännen preeriasutta (Canis latrans) eli kojoottia säälittäviksi, nälkäisiksi ja jatkuvasti epäonnistuviksi eläimiksi, jotka yrittivät näyttää vaarallisilta mutta joutuivat aina noloon tilanteeseen:

"Kojootti on pitkä, laiha, sairaan ja surkean näköinen luuranko, jonka päälle on vedetty harmaan suden nahka. Sillä on viekas ja paha silmä sekä pitkä, terävä kuono, jonka huuli on hieman koholla niin, että hampaat näkyvät. Se on elävä, hengittävä puutteen vertauskuva. Sillä on aina nälkä.

Se on aina köyhä, onneton ja vailla ystäviä. Kaikkein kurjimmatkin olennot halveksivat sitä, ja jopa kirput jättäisivät hänet mieluummin ja lähtisivät velocipedillä.

Se on niin hengetön ja pelokas, että vaikka paljaat hampaat yrittävät esittää uhkaavaa ilmettä, muu osa sen naamastaan näyttää pyytävän sitä anteeksi. Ja se on niin ruma, niin laiha, kylkiluut törröttäen, karkean karvainen ja säälittävä."

Jones tunnisti kuvauksessa jotakin hyvin inhimillistä. Hän päätti rakentaa hahmon, joka oli yhtä aikaa älykäs ja täysin toivoton. Tämä teki Kelju K. Kojootista erilaisen kuin useimmat aikakauden piirroshahmot. Se ei ollut ilkeä eikä varsinaisesti paha, vaan ennen kaikkea epäonninen.

Lisäksi Jones pystyi samaistumaan Kojoottiin ja koki sen, kuten myös koomiseksi luuseriksi vähitellen muuttuvan Repe Sorsan, edustavan häntä itseään. Koomiseksi sankariksi osittain luokiteltavan Henry Haisulin ja erityisesti Väiski Vemmelsäären Jones koki edustavan puolestaan sitä, kuka hän sisimmässään haluaisi olla.

Robert (Bob) Clampett & Rod Scribner.

Se, miten Chuck Jones ja Michael Maltese päätyivät valitsemaan juuri kalifornianjuoksukäen (Geococcyx californianus) eli maantiekiitäjän kojootin vastapariksi, ei ole täysin selvästi dokumentoitu. Molemmat hahmot syntyivät heidän yhteisen ideointinsa tuloksena, vaikka Michael Maltesen on usein sanottu ehdottaneen Maantiekiitäjää Kojootin vastapariksi. Sen sijaan ohjaaja Bob Clampetin (1913–1984) villeimpänä animaattorina tunnetun Rod Scribnerin (1910–1976) lapset väittävät, että heidän isänsä olisi antanut ilman historiallista tunnustusta Jonesille ja Malteselle idean maantiekiitäjistä nähtyään niitä usein kotinsa edustalla. Väitteen paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta tuohon aikaan Warnerin ohjaajien välillä vallitsi leikkimielinen kilpailu siitä, kenen työryhmä tekisi studion hauskimmat lyhytelokuvat. Vaikka kaikki studion animaatiotyöryhmät järjestivätkin yhteispalavereja aina uuden lyhärin ideointivaiheessa, ideoiden karsiminen, jalostus ja lopullien piirretyn toteutus oli aina kulloisenkin työryhmän omalla vastuulla. 

Vuosikymmenien varrella Warnerin ohjaajien välillä syntyi enemmän tai vähemmän myös erimielisyyttä siitä, kenen luomuksia tunnetuimmat hahmot lopulta olivat. Jones todistetusti riitaantui Clampetin kanssa vuosikymmeniä myöhemmin Väiski Vemmelsäären juhlagaala (Bugs Bunny: Superstar, 1975) -dokumenttielokuvan myötä, koska sen isäntänä toiminut Clampett otti nimiinsä enemmän kunniaa Warnerin piirrettyjen ja niiden tähtihahmojen luomisesta kuin historiallisesti oli oikeutettu. Riidan vuoksi Jones jätti Clampettin kokonaan mainitsematta ohjaamassaan Väiski on aina Väiski -elokuvassa (The Bugs Bunny/Road Runner Movie, 1979), jossa Väiski mainitsee nimeltä keskeisten luojansa. 

Kojootin ja Maantiekiitäjän animaatiovaikutteet (1940–1948)

Useast kulta-ajan piirretyt ovat vaikuttaneet Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän syntyyn.

Warnerin ja MGM:n lyhäriohjaajat vaikuttivat epäsuorasti Jonesin Maantiekiitäjä -lyhärisarjan syntyyn.

Elokuvaohjaaja ja animaattori Frank ”TishTash” Tashlin (1913–1972) vaikutti Tex Averyn rinnalla merkittävästi Warnerin nopeatempoisten animaatioiden syntyyn ja niiden elokuvalliseen ilmaisuun. Jonesin ja Tashlinin välit kuitenkin viilenivät vuonna 1967, kun Jones ohjasi Tashlinin satiiriseen The Bear That Wasn’t (1946) -kirjaan perustuvan lyhytanimaation, jonka lopputulos ei miellyttänyt Tashlinia. Kaunan vuoksi Jones jätti Tashlinin kokonaan mainitsematta jopa elämäkerrassaan.

Frank Tashlin on yllättävän paljon vaikuttanut epäsuorasti Chuck Jonesin tunnettujen hahmojen kuten Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän syntyyn. Tashlinin Columbia Picturesin Screen Gems -animaatiostudiolle 1940-luvun alussa ohjaama, Aisopoksen Kettu ja pihlajanmarjat -faabelista innoitusta saanut, Kettu ja varis -lyhäri The Fox and the Grapes (1941) oli täynnä nopeasti eteneviä pikavitsejä ja kekseliäitä visuaalisia ratkaisuja. Vastaavanlainen vauhdikas rakenne näkyi myöhemmin selvästi Jonesin Maantiekiitäjä-lyhäreissä.

Frank (TishTash) Tashlin, Joseph (Joe) Barbera & William (Bill) Hanna.

Myöhempi Tashlinin ohjaama Looney Tunes-lyhäri I Got Plenty of Mutton (1944) sisälsi hahmoja ja tilanteita, joita Jones jalosti omiin hahmoihinsa. Tarkkasilmäinen voi nähdä Tashlinin hahmoissa Kelju K. Kojootin, Ralph Suden, Sam Lammaskoiran ja jopa lemmenkipeän haisunäätä Henry Haisulin piirteitä. Jonesin innoituksena on toiminut Tashlinin lisäksi Friz Frelengin ohjaama Merrie Melodies-lyhäri The Sheepish Wolf (1942), joka sisälsi suden ja lammaskoiran vastakkainasettelun, jonka Jones itse vei pidemmälle vuosikymmen myöhemmin omassa lyhärisarjassaan.

Myös MGM:n vuonna 1940 alkanut ja seitsemällä Oscarilla palkittu kissan ja hiiren viha-rakkaussuhdetta kuvaava Tom ja Jerry -lyhärisarja vaikutti Chuck Jonesiin. William Hannan ja Joseph Barberan luoma yksinkertainen, mutta toimiva takaa-ajokonsepti osoitti, kuinka lähes sanatonta komediaa voitiin rakentaa pelkän rytmin, ajoituksen ja fyysisen huumorin varaan. Jones ei kuitenkaan halunnut kopioida suoraan Tomia ja Jerryä, vaan pyrki pelkistämään takaa-ajon kaavaksi. Maantiekiitäjästä ja Kojootista tulisi parodia kaikista jo hyvin puhki kuluneista takaa-ajopiirretyistä, joita Jones halusi parodioida lyhytelokuvissaan kuten Fair and Worm-er (1946).

Animaattori Ken Harris ulkonäkö näkyy Kelju K. Kojootissa.

Jones haki kojootin hahmon ulkonäköön inspiraatiota myös oman työryhmänsä animaattoreista. Heistä parhaisiin lukeutunut Ken Harris vaikutti voimakkaasti Kojootin ilmeikkyyteen. Jonesin parhaista animaattoreista nimenomaan Ken Harris, Ben Washam, Richard Thompson, Abe Levitov, Lloyd Vaughan ja Phil Monroe muodostivat Maantiekiitäjä -animaatioiden keskeisen ydinryhmän, joka mahdollisti useiden Jonesin tunnetuimpien ohjausten korkean animaatiollisen laadun.

Ensimmäinen animaatioidea syntyy (1947)

Maantiekiitäjä & (Don) Kojootti (1947).

Vuonna 1947 Chuck Jones ja Michael Maltese alkoivat luonnostella uusia hahmoja kaikkien aiemmin mainittujen vaikutteiden pohjalta. Kojootin piti alunperin olla nimeltään Don Coyote, joka on väännös veijariroomanista Don Quijote (1605), mutta tätä nimeä ei kuitenkaan käytetty koskaan julkisesti. Animaatioissa Kojootti pysyi nimettömänä 1950-luvun alkuun saakka, jolloin hän kohtasi Väiski Vemmelsäären.

Samaan aikaan Jonesin mestarianimaattoreista tunnettu työryhmä oli 1940-luvun puolivälissä hioutunut yhdeksi alan pahaista. Jones väitti myöhemmin, että hänen mielestään Maantiekiitäjä -lyhärien menestyksen salaisuus piili hänen ammattitaitoisen työryhmänsä lisäksi seuraavissa tarkoin mietityissä säännöissä, joita ei rikota. Sääntöjen tarkoitus oli pitää sarjan huumori johdonmukaisena ja pakottaa tekijät keksimään aina uusia vitsejä samoista lähtökohdista.

Hahmomallit: Maantiekiitäjä & Kojootti (1948).

Maantiekiitäjä -lyhytelokuvan säännöt:

1. Maantiekiitäjä ei saa vahingoittaa Kojoottia, paitsi "Beep-beep!"-äänellä.
2. Mikään ulkopuolinen voima ei saa vahingoittaa Kojoottia – Hän joutuu pulaan vain oman kömpelyytensä tai ACME-tuotteiden pettämisen vuoksi.
3. Kojootti voisi lopettaa jahdin milloin tahansa, mutta hän on pakkomielteinen eikä siksi luovuta.
4. Dialogia ei ole lainkaan, lukuun ottamatta Maantiekiitäjän "Beep-beep!"-ääntä.
5. Maantiekiitäjän täytyy pysyä tiellä, muuten hän ei olisi "Maantiekiitäjä".
6. Kaikki tapahtumat sijoittuvat Amerikan lounaisosan autiomaahan.
7. Kaikki välineet, aseet ja vempaimet ovat ACME-yhtiön valmistamia.
8. Painovoima on mahdollisuuksien mukaan Kojootin pahin vihollinen.
9. Kojootti kokee enemmän nöyryytystä kuin varsinaista vahinkoa epäonnistuessaan.

Chuck Jonesin säännöistä on nähty myös täydennettyjä versioita, joihin on lisätty esimerkiksi se, että katsojan sympatian tulee pysyä Kojootin puolella. Historioitsija Michael Barrier haastatteli Michael Maltesea vuonna 1971 kirjaansa Hollywood Cartoons: American Animation in Its Golden Age varten. Maltese totesi haastattelussa, ettei ollut koskaan kuullut tästä Jonesin Maantiekiitäjä -lyhäreitä varten tekemästä sääntölistasta. 

Säännöt olivat ennemmin Chuck Jonesin oma alitajuinen kehikko, jonka mukaan hän lähestyi aina uutta Maantiekiitäjä -lyhäriä. Hänen mielestään komedia on sitä hauskempi, mitä enemmän siinä on rajoitteita, ja hän jopa laski, että yhteen kuuden minuutin Maantiekiitäjä -lyhäriin mahtuu vähintään 11 vitsiä. Michael Maltese, joka käsikirjoitti suurimman osan Maantiekiitäjä -lyhäreistä, rikkoi tietämättään aina silloin tällöin Jonesin asettamia sääntöjä, mutta se ei vähentänyt niiden hauskuutta.

Chuck Jonesin työryhmä (1950).

Lisäksi sarjan tuli olla takaa-ajon lisäksi parodiaa luontodokumenteista. Siksi sekä Kojootille että Maantiekiitäjälle tuli keksiä joka kerta uudet hullunkuriset latinankieliset nimet. Klassikkopiirretyissä ei koskaan käytetty eläinten oikeita latinankielisiä nimiä ja kielellinen leikittely näkyi myös lyhärien otsikkovalinnoissa. Warnerin Looney Tunes -lyhärit erottuivat monista muista saman aikakauden piiretyistä sillä, että lyhärien nimet sisälsivät tyypillisesti koomisia viittauksia tai väännöksiä erilaisista pinnalla olevien elokuvien, hahmojen tai muiden teosten nimistä. 

Piirrettyjen äänimaailma – ”Meep Meep” & muut ääninerot!

Paul Julian, Mel Blanc, Carl Stalling, Milt Franklyn & Treg Brown.

Yksi animaatiohistorian tunnetuimmista äänistä syntyi Warnerin animaatio-osaston arjen keskellä. Taustataiteilija Paul Julian (1914 –1995) kulki usein studion käytävillä kantaen piirrostauluja ja varoitti vastaantulijoita sanomalla korkealla äänellä "Meep! Meep!". Chuck Jones piti huudahdusta niin hauskana, että päätti nauhoittaa sen tulevan lintuhahmonsa tunnusääneksi. Tätä ripeästi 1940-luvulla lopulla ilman erilliskorvausta nauhoitettua ja korkeammaksi jälkikäsiteltyä Julianin "Meep! Meep!" -ääntä käytetään vielä tänäkin päivänä virallisesti Maantiekiitäjän äänenä.

Kojootti puolestaan on satunnaisia älähdyksiä lukuun ottamatta täysin mykkä Maantiekiitäjä -animaatioissa. Tyypillisesti Kojootti kommunikoi yleisön kanssa kylteillä, mutta jo 1950-luvun alussa 1000 äänen miehenä tunnettu Looney Tunes -ääninäytteljä Melvin "Mel" Blanc (1908–1989) antoi äänensä Kojootille esimerkiksi Chuck Jonesin ohjaamissa Väiski Vemmelsääri -lyhäreissä. Näissä piirretyissä itsevarmana supernerona esittäytyvän Kelju K. Kojootin ääni on koomisen hienostunut ja ylikorostetun älyllinen.

Ääninäyttelijä Mel Blanc, Äänityshuone ja Warnerin studio-orkesteri.

Muusta Looney Tunes -piirrettyjen äänimaailmasta vastasivat Carl Stalling, Milt Franklyn ja Treg Brown. Näiden miesten työpanos Warnerin piirrettyjen ääniraidoilla on ollut yhtä uraauurtavaa kuin animaattoreiden kuvallinen ilmaisu. Ääni toi kaksiulotteisiin piirroksiin elokuvallista syvyyttä, jonka perintöä vaalitaan vielä nykyisissä äänituotannoissa. Carl Stalling (1891–1972) oli yhdysvaltalainen säveltäjä, joka tunnetaan erityisesti Looney Tunes & Merrie Melodies -animaatioiden musiikista. Stallingin säveltämän Maantiekiitäjä -sarjan eräänlaiseksi tunnusmusiikiksi vakiintui jo ensimmäisessä lyhärissä kuultu tsekkiläisen säveltäjän Bedřich Smetanan (1824–1884) Vaihdettu morsian (The Bartered Bride) -oopperan kolmannessa näytöksessä kuultu orkesterinumero nimeltä Dance of the Comedians (Koomikkojen tanssi,1866). 

Mykkäelokuvien urkurina ja Disneyn varhaisista äänipiirretyistä tunnettu Carl Stalling oli kuuluisa tavastaan yhdistellä sävellyksiinsä sekä klassista musiikkia että Warnerin omistamaa populaarimusiikkia, johon lukeutui muun muassa elektronisen musiikin pioneerina tunnetun Raymond Scottin (1908–1994) Powerhouse (1937). Stalling kommentoi sävellyksillään lyhytelokuvien tapahtumia tavoilla, joita erityisesti musiikkihistorioitsijat osaavat arvostaa. Nämä lukuisat musiikilliset lainaukset ovat tehneet monista ikivanhoista ja muuten unohdetuista klassisen musiikin kappaleista ikivihreitä, ja suuri yleisö yhdistää ne ensisijaisesti Looney Tunes -piirrettyihin. Lisäksi orkesterinjohtaja Milton "Milt" Franklyn (1897–1962) työskenteli Warnerin lyhytelokuvasävellysten parissa useita vuosia jatkaen Stallingin työtä saumattomasti tämän jäätyä eläkkeelle. Warnerin elokuvastudio mahdollisisti piirrettyjen tekijöille kunnollisen studio-orkesterin käytön, jota käytettiin myös pitkien elokuvien äänityksissä. Sen vuoksi Warnerin animaatioiden musiikki on täyteläisempää kuin esimerkiksi Disneyn vastaavissa piiretyissä, jotka äänitettiin pienemillä orkesterikokoonpanoilla. Stallingin arvostetuista Looney Tunes -musiikkinauhoista on tuotettu myöhemmin jopa muutama kokoelmalevy.

Säveltäjä Carl Stallingin ja äänileikkaaja Treg Brownin työt ovat jääneet äänielokuvien historiaan.

Piirrettyjen äänimaailmaa täydensi aina Tregowert "Treg" Brown (1899–1984), joka loi ja kokosi erilaisia tehosteääniä, kuten törmäyksiä, kolahduksia ja räjähdyksiä Warnerin äänikirjastoon. Ääniefekteistä ja piirrettyjen leikkauksesta vastannut Brown rikastutti Stallingin upeaa musiikkiraitaa mitä mielikuvituksellisimmilla ääniefekteillä, ja varsinkin Maantiekiitäjä -piirretyissä nämä miehet pääsivät erityisesti revittelemään ammattitaidollaan. Treg Brown päästi myös yli vuoden sitkeästi animaatiostudiolle pyrkineen Mel Blancin lopulta koe-esiintymään Warnerin ohjaajille vuonna 1936, kun aiempi ovimies ja säveltäjä Norman Spencer (1891–1940) sairastui. Lopulta Blanc osoittautui niin lahjakkaaksi ääninäyttelijäksi, että hän teki yksinoikeudella ääniä vain Warnerin piirrettyihin yli vuosikymmenen vuodesta 1941 lähtien. Oscar-ehdokkuuden saanut Chuck Jonesin Now Hear This (1963) -lyhäri esittelee Brownin loihtimaa Warnerin äänikirjastoa monipuolisesti ja hänet palkittiin Oscarilla Blake Edwardsin ohjaaman Suuri kilpa-ajo maailman ympäri (The Great Race, 1965) -elokuvan äänitehosteista. Useat Treg Brownin tekemät äänitehosteet ovat yhä tänäkin päivänä käytössä Warnerin elokuvissa ja animaatioissa.

Warnerin animaatioiden äänimaailmat olivat juuri ennen Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän ensiesiintymistä alansa huipulla, ja se erotti kaikki Looney Tunes -lyhytanimaatiot kilpailijoista selkeästi.

Esikoislyhäri: Fast and Furry-ous – Syyskuu 1949

Esikoislyhärin mainosjuliste.

Vuonna 1948 valmistettu ensimmäinen Maantiekiitäjä -lyhäri sai ensi-iltansa seuraavan vuoden syyskuussa nimellä Fast and Furry-ous (1949). Jonesin työryhmälle se edusti ainutkertaista kokeilua, jonka odotettiin vain naurattavan elokuvateatteriyleisöä ainutkertaisesti ja sitten unohtuvan suuren yleisön muistista heti, kun illan pääelokuvan vuoro oli alkaa. Silti monet Michael Maltesen ensimmäiseen lyhäriin kehittämät vitsit, kuten oikeaksi tunneliksi muuttuva maalaus, erikoiset lohkare- ja räjähdeansaviritelmät, rakettikäyttöiset lenkkitossut ja Kojootin ylimonimutkaiset, mutta samalla luovat keksinnöt jäivät elämään yleisön mieleen pidemmäksi aikaa kuin tekijät uskoivat.

Katsojat kuitenkin pystyvät näkemään näin jälkikäteen, että Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä olivat ensiesiintymisestään lähtien hyvin viimeisteltyjä hahmoja toisin kuin esimerkiksi Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa, Putte Possu ja monet muut Warnerin piirroshahmot, jotka kokivat vuosien saatossa paljon ulkoisia ja sisäisiä muutoksia eri Warnerin ohjaajien toimesta, Maantiekiitäjä -piirretyt ovat pysyneet perusrakenteeltaan lähes muuttumattomina, koska niiden perusta on hyvin yksinkertainen, ja niiden ohjaajana toimi useita vuosia vain Chuck Jones. Silti tarkkasilmäinen katsoja voi huomata, että niissäkin on tapahtunut paljon muutoksia vuosien varrella.

Ihmiset ottivat takaa-ajo -parodian tosissaan.

Fast and Furry-ous -lyhäri yllätti Jonesin ja hänen työryhmänsä, kun he saivat tietää sen suosiosta vasta myöhemmin. Eräs Yhdysvaltain laivaston lentäjä kertoi, että lentäjät olivat alkaneet matkia Maantiekiitäjän ”Meep meep!” -ääntä lentoharjoituksissa. Jones huomasi, että Maantiekiitäjä oli saavuttanut suosiota myös elokuvateattereiden ulkopuolella. Hän ymmärsi myös, että katsojat eivät nähneet takaa-ajoa parodiana. Katsojat ottivat hahmot tosissaan. He pitivät Kojootista ja seurasivat kiinnostuneina hänen yrityksiään saada Maantiekiitäjä kiinni. Alun perin Fast and Furry-ous -lyhärin oli tarkoitus parodioida piirrettyjen kulunutta takaa-ajo-genreä, mutta nyt siitä tuli yksi sen tunnetuimmista esimerkeistä. 

Alkuihmetyksen jälkeen Jones jatkoi parin vuoden tauon jälkeen Maantiekiitäjä -lyhäreitä, ja vähitellen sarjasta muodostui yksi animaatiohistorian tunnetuimmista klassikoista. Mutta harva tietää, että Jonesin Kojootti teki poikkeuksellisesti ensiesiintymisensä Looney Tunes -sarjakuvassa muutama kuukausi ennen ensimmäisen lyhytelokuvan ensi-iltaa, ja kaiken lisäksi kyseisen sarjakuvan piirtäjällä on kytkös Suomeen.

Riston sarjakuvakojootti – Toukokuu 1949

Wilho (Vive/Veve) Risto, Peter Alvarado & David Álvarez.

Vaikka Maantiekiitäjä ja Kojootti tekivät ensimmäisen esiintymisensä valkokankaalla syyskuussa 1949, Kelju K Kojootin hahmo esiintyi jo saman vuoden toukokuussa Dell Publishing Co:n Looney Tunes & Merrie Melodies -lehden Hekku Haukka -sarjakuvassa (Numero 91). Tarinan on piirtänyt laajalti unohdettu suomalaisamerikkalainen Looney Tunes -animaattori ja sarjakuvapiirtäjä Vive/Veve ”Wilho” Risto. Risto aloitti piirtämään Chuck Jonesin The Squawkin' Hawk (1942) -lyhäristä ja Robert McKimsonin (1910–1977) Kukko Koppava -lyhytelokuvista tutun Hekku Haukan seikkailuja sarjakuvana jo vuonna 1943. Risto teki laajan ja ansioituneen uran sekä animaation ja sarjakuvien parissa. Siinä missä Robert McKimson piirsi Väiski Vemmelsäären lopullisen mallipiirroksen Warnerin animaattoreille vuonna 1943, Risto piirsi samoihin aikoihin lopullisen animaattorien käyttämän mallipiirroksen Elmeristä.

Riston lisäksi useat Warnerin animaattorit kuten McKimsonin veljet työskentelivät urallaan sekä Looney Tunes -animaatioiden että sarjakuvien parissa. Sarjakuvataitelijat pääsivät siten näkemään myös animaatiostudiolla työn alla olevien lyhäriprojektien hahmomalleja. Lyhärit saattoivat odottaa ruuhkaisina vuosina julkaisupäiväänsä parikin vuotta täysin valmiina toisin kuin Looney Tunes -sarjakuvat, jotka ilmestyivät tuolloin omassa lehdessään kuukausittain. Siitä huolimatta Kojootin ensiesiintyminen nimenomaan sarjakuvassa on hyvin harvinainen tapaus Looney Tunes -historiassa.

Kelju K. Kojootin suomenkielinen nimi saattaa olla peräisin nimenomaan tämän Hekku Haukka -tarinan suomennoksesta jostain 1950-luvun Nakke Nakuttaja -lehdestä, sillä Kojootin nimi on tässä tarinassa englanniksi ”Keljua” muistuttava Kelsey Coyote.

Itse Maantiekiitäjä sai oman sarjakuvansa Looney Tunes & Merrie Melodies -lehdessä vasta vuonna 1958 Fast and Furry-ous -lyhärin taustamaalari Peter Alvaradon (1920–2003) piirtämänä ja Michael Maltesen käsikirjoittamana. Lyhytelokuvista poiketen näissä ensimmäisissä Maantiekiitäjä -sarjakuvissa sekä Kelju K. Kojootti että Maantiekiitäjä puhuvat aina, koska käsikirjoittaja Maltese tajusi, ettei lyhytelokuvien dialogittomuus toimi hyvin sarjakuvakerronnassa. Runomuodossa puhuvalla Maantiekiitäjällä on myös oma perhe, johon kuuluu vaimo Matilda ja kolme lapsikiitäjää.

Vasta 1990-luvulla Maantiekiitäjästä ja Kojootista alettiin piirtää lyhytelokuville uskollisempia sarjakuvia, joissa korkeintaan Kelju K. Kojootti saattoi puhua, mutta Maantiekiitäjä oli edelleen mykkä ja perheetön. Uudempien Looney Tunes -sarjakuvien piirtäjistä tunnetuin on David Álvarez, joka on taitava jäljittelemään Chuck Jonesin piirtotyyliä. Hän myös piirsi vuonna 2021 tarinan nimeltä I’ll Scratch Your Back, jossa Kelju K. Kojootti ja hänen serkkunsa Ralph Susi vaihtavat rooleja keskenään.

KOJOOTIN KULTAKAUSI (1949–1966)

Satiiriset latinankieliset lajinimet.

Seuraavaksi käsittelen Kelju K. Kojootin valkokangasfilmografian ja sisällytän siihen Maantiekiitäjä -lyhärien lisäksi sekä Kelju K. Kojootti vs. Väiski Vemmelsääri - että Ralph Susi vs. Sam Lammaskoira -lyhärit. Kerron näiden lyhytelokuvien visuaalisesta ja sisällöllisestä historiasta sekä lisää niiden tärkeimmistä tekijöistä ja Looney Tunes -piirrettyjen tuotannon muutoksista kultakauden aikana.

Piirrostähdet syttyvät – Jonesin innovatiivinen kultakausi (1949–1953)

Chuck Jones loi kolme eri muunnelmaa Kojootin hahmosta.

Ensimmäiset Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän tähdittämät lyhytelokuvat syntyivät aikana, jolloin Warner Brosin animaatio-osaston tekijät olivat alansa huipulla. Disney alkoi vähentää oman studionsa lyhytanimaatioiden tuotantoa jo 1940-luvun puolella, mikä avasi Warnerille ja MGM:lle enemmän tilaa markkinoilla. Jälkikäteen monet animaatiohistorioitsijat ovat todenneet, että Chuck Jones ja käsikirjoittaja Michael Maltese elivät innovatiivisinta kauttaan Warnerin lyhytelokuvien parissa juuri 1950-luvun taitteessa. Monet heidän yhteistöistään kuten Long-Haired Hare (1949), The Scarlet Pumpernickel (1950), Rabbit of Seville (1950), Rabbit Fire (1951), Duck Amuck (1953) ja Duck Dodgers in the 24½th Century (1953) ovat nousseet arvostetuimpien kultakauden lyhytanimaatioiden listausten kärkeen, vaikka ne eivät julkaisuaikanaan saaneetkaan ansaitsemaansa tunnustusta kuten Oscar-ehdokkuutta.

Aluksi Maantiekiitäjä -sarja oli visuaalisesti lähempänä realismivaikutteisia 1940-luvun animaatioita. Ensimmäisten lyhärien sisältämät Robert Gribbroekin suunnittelemat ja Peter Alvaradon tai Philip DeGuardin maalaamat taustamaalaukset ovat näyttäviä, värikkäitä ja hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia Arizonan autiomaasta. Realistisemmat taustamaalaukset ja värit näkyvät myös ensimmäisessä Jonesin ohjaamassa Lammaskoira -lyhärissä Don't Give Up the Sheep (1953), jossa Gribbroekin suunnittelemat niittytaustat maalasi vähemmän tunnettu meksikolainen taiteilija Carlos Manriquez (1908–1981).

Myös hahmosuunnittelu mukaili 1940-luvun tapaan kolmiulotteisempaa ja anatomisesti todenmukaisempaa tyyliä. Vaikka Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä, Ralph Susi ja Sam Lammaskoira olivat alusta asti hyvin karrikoituja eläinhahmoja, niiden ulkonäköä siloteltiin entisestään sieltä täältä tulevina vuosina sekä taiteellisista että rahoituksellisista syistä. Ensimmäisten Maantiekiitäjä -lyhäreiden korkea budjetti näkyy myös siinä, että niissä käytettiin silloin tällöin monitasokameraa syvyysvaikutelman luomiseksi. Tässä prosessissa taustamaalaus jaettiin useampaan kerrokseen, jotta niitä voitiin liikuttaa eri nopeuksilla, ja siten luoda keinotekoinen syvyysvaikutelma kameran seuratessa hahmojen liikkeitä aavikon läpi.

Realistiset 1940-luvulle tyypilliset taustamaalaukset.

Ulkoisesti ensimmäiset Maantiekiitäjä -lyhytelokuvat ovat upeita, mutta myös sisällöllisesti yllätyksellisiä. Chuck Jones ei ollut vielä omien sääntöjensä rajoittama, vaan kokeili käsikirjoittaja Michael Maltesen kanssa rohkeasti erilaisia vitsejä, kameraratkaisuja ja ansatyyppejä. Jones kirjoitti kuuluisan Maantiekiitäjä -sääntölistansa vasta paljon myöhemmin, joten se ei vielä vaikuttanut tämän aikakauden lyhytelokuvissa. Esimerkiksi sääntöä, jossa Maantiekiitäjä ei saanut vahingoittaa Kojoottia muuten kuin tööttäämällä, rikottiin useita kertoja.

Chuck Jones oli aina ollut tunnettu halustaan kokeilla uusia asioita animaatioissaan, ja kehityskelpoinen Kojootti -hahmo tarjosi siihen jälleen mahdollisuuden. Jones ja Maltese tajusivat, että Kojootin kekseliäs persoonallisuus voisi toimia Maantiekiitäjän lisäksi muiden hahmojen rinnalla. Vuonna 1952 Jones ohjasi Operation: Rabbit -lyhytelokuvan, jossa Kojootti kohtasi ensimmäisen kerran Warnerin suurimman piirrostähden, Väiski Vemmelsäären. Jones on sanonut, että hän käytti Väiskin ulkomuotoa mallinaan suunnitellessaan Kojootin mittasuhteet. Väiski Vemmelsääri -lyhytelokuvissa Mel Blanc antoi äänensä ovelan Väiskin lisäksi ylimieliselle ja supernerona esittäytyneelle Kelju K. Kojootille neljä kertaa. Kelju K. Kojootti myös puhuu yleisölle hienostuneella Blancin äänellä Maantiekiitäjän seikkailut (The Adventures of Road Runner, 1962) -pilotissa ja siitä johdetuissa lyhytelokuvissa vuonna 1965. Yhteensä Väiski Vemmelsäären ja Kelju K. Kojootin välisiä lyhytelokuvia tuotettiin kultakaudella viisi kappaletta.

Vuotta myöhemmin Jones kehitti vielä kolmannen variaation kojoottihahmostaan. Seitsemän klassikkolyhärin sisältämässä Lammaskoira -sarjassa Keljun kaltainen Ralph yrittää varastaa lampaita työvuoronsa aikana, kun taas Lammaskoiran virkaa toimittava Sam torjuu suden yritykset lähes yhtä eleettömästi kuin ansoja väistävä Maantiekiitäjä. Lammaskoira -sarjasta muodostui vähitellen eräänlainen työelämäparodia, jossa susi ja lammaskoira ovat työaikana toistensa pahimmat viholliset, mutta vapaa-ajalla parhaat kaverit. He leimaavat kellokorttinsa ja toivottavat toisilleen hyvää huomenta joka työpäivä kolmannesta lyhäristään Double or Mutton (1955) lähtien. Yhteensä Sam Lammaskoiran ja Ralph Suden välisiä lyhytelokuvia tuotettiin kultakaudella seitsemän kappaletta.

Väiski vs. Kelju K. (5 lyhäriä)  & Sam vs. Ralph (7 lyhäriä).

Yleisön yllätykseksi Chuck Jonesin ja Michael Maltesen kultakaudella syntyi käytännössä kolme erilaista tulkintaa samasta Kojootin hahmosta. Niitä kaikkia yhdistivät postimyyntituotteet, jatkuvat epäonnistumiset, fysiikan lakien venyttäminen ja saalistajan sammumaton optimismi. Warnerin piirretyille on ominaista, että piirroshahmoja käsitellään ennemmin näyttelijöinä, joilla on useita rooleja, ja tämä lähestymistapa näkyy myös Jonesin ja Maltesen tavassa käsitellä Kojoottia kuin näyttelijää, joka esittää eri roolia eri näytelmissä. Teknisessä mielessä Jonesin työryhmä alkoi vähitellen siirtyä realistisemmasta animaatiosta kohti pelkistetympää ja graafisempaa tyyliä, josta muodostui vähitellen Warner Brosin animaatioiden tunnusmerkki.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

1. Fast and Furry-ous (1949) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
2. Operation: Rabbit (1952) – Väiski Vemmelsääri & Kelju K. Kojootti
3. Beep, Beep (1952) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
4. Going! Going! Gosh! (1952) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
5. Don't Give Up the Sheep (1953) – Sam Lammaskoira & Ralph Susi

Hahmot vakiintuvat – Maurice Noblen tyylitelty realismi (1953–1955)

Maantiekiitäjä -lyhärien vaaleat taivaat ja kolmiulotteiset kalliot 1950-luvun alussa.

Ensimmäisten Maantiekiitäjä-lyhytelokuvien menestys osoitti Chuck Jonesille, että hänen uusi hahmoparinsa ja varsinkin Kojootin hahmo kantoi paljon pidemmälle kuin yksittäiseen kokeiluun. Vuosien 1953–1955 aikana Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä sekä Ralph Susi ja Sam Lammaskoira alkoivat löytää lopullisen muotonsa. Jos ensimmäiset lyhytelokuvat olivat vielä eräänlaista ideointivaihetta, tämän kauden aikana sarjojen peruskaava vakiintui.

Yksi merkittävimmistä muutoksista tapahtui visuaalisessa ilmeessä. Ensimmäisten Maantiekiitäjä-lyhärien taustamaalaukset jäivät historiaan, kun suunnittelija Maurice Noblesta ja maalaaja Philip DeGuardista tuli Chuck Jonesin vakituinen taustataiteilijapari. Noble ei pyrkinyt taustojen suunnittelussa yhtä tarkkaan luonnon jäljittelyyn, vaan pelkisti maisemia ja niiden sommittelua geometrisesti. Arizonan aavikon muodot yksinkertaistuivat ja kalliot saivat aiempaa selkeämmät siluetit. Taustamaalaaja Philip DeGuard pelkisti vähitellen väripalettiaan ja maalasi esimerkiksi taivaan sinisen sijaan vaaleaksi. Lopputulos säilytti realistisen tunnelman, mutta samalla se ohjasi katsojan huomion entistä tehokkaammin itse hahmoihin. Jonesin mielestä taustamaalausten piti mahdollistaa piirroshahmojen liike moneen suuntaan eikä viedä liikaa huomiota niiden toiminnalta. Samanlaiset graafiset kokeilut ja väripelkistykset näkyivät myös entistä selkeämmin Lammaskoira -lyhäreissä, joissa maisemat alkoivat muistuttaa teatterikulissia. 

Myös kaikkien Looney Tunes -hahmojen ulkonäkö alkoi yksinkertaistua näinä vuosina. Kelju K. Kojootin vartalo muuttui hieman sirommaksi ja hänen ilmeensä aiempaa selkeämmiksi, kun taas Maantiekiitäjän tunnistettava siluetti alkoi saada sen muodon, joka säilyi lähes muuttumattomana vuosikymmenten ajan. Lisäksi uuden Lammaskoira -sarjan hahmot ja tilanteet vakiintuivat.

Ralph Susi sotketaan usein Kelju K. Kojoottiin.

Animaattori ja sarjakuvapiirtäjä Ralph A. Wolfen (1894–1985) mukaan nimetty Ralph Susi alkoi muistuttaa ulkoisesti yhä enemmän mustanenäistä Kelju K. Kojoottia. Chuck Jones ei kuitenkaan halunnut hahmojen sekoittuvan täysin toisiinsa, joten Ralphin punaisesta nenästä tehtiin hänen pysyvä ja tärkein tunnusmerkkinsä jo ensimmäisessä Don't Give Up the Sheep (1953) -lyhärissä. Sarjan kolmannessa Double or Mutton -lyhärissä susi ja lammaskoira saivat lopullisesti nimensä, Ralph ja Sam.

Suomenkielisissä dubbauksissa Ralph Susi ja Sam Lammaskoira ovat saaneet useita eri nimiä. Ralphin nimenä on kuultu muun muassa Kelju, Rallu ja Suski. Sam puolestaan on tunnettu suomennoksissa nimillä Sami ja Rape. Syy siihen, miksi uudemmissa dubbauksissa Samista on käytetty vlillä nimeä Rape ja Ralphista nimeä Suski, juontaa juurensa ensimmäisistä lyhytelokuvista. Niissä hahmojen englanninkieliset nimet olivat päinvastoin, eikä suomentaja ollut perehtynyt siihen, että hahmojen nimet vakiintuvat vasta kolmannessa lyhytelokuvassa.

Melvin (Mel) Blanc, Arthur Q. Bryan, Daws Butler, June Foray, Bea Benaderet & Stan Freberg.

Kelju K. Kojootin tapaan Ralph Suden ja Sam Lammaskoiran äänenä toimi myös Mel Blanc, joka teki lähes kaikki Warnerin piirroshahmojen äänet kuolemaansa saakka 1989. Vaikka Leon Schlesinger solmi hänen kanssaan vuonna 1941 yksinoikeusopimuksen, jolnka kautta hän sai palkankorotuksen sijaan ainoana ääninäyttelijänä nimensä kaikkien Looney Tunes -piirrettyjen alkuteksteihin, Blanc ei ollut ainoa Looney Tunes -ääninäyttelijä. Monet hänen radioteatterikollegansa kävivät silloin tällöin tekemässä ääniä Warnerin hahmoille. 

Yksi keskeisimmistä Looney Tunes -äänistä Blancin rinnalla oli Elmerin äänenä parhaiten muistettu Arthur Q. Bryan (1899–1959). Bryanin kuoltua Hal Smith (1916–1994) ja Blanc perivät Elmerin ääniroolin. Muissa tärkeissä Looney Tunes -sivurooleissa on kuultu mm. Hanna-Barbera Studion vakioääni Daws Butler (1916–1988) ja koomikko Stan Freberg (1926–2015). Naisroolit hoitivat usein radioveteraani Bea Benaderet (1906–1968) ja äänilegenda June Foray (1917–2017), joka taisteli kaksi vuosikymmentä sen puolesta, että Oscar-gaala jakaisi palkinnon myös vuoden parhaalle animaatioelokuvalle.

Kelju K. Kojootin äänenä on suomenkielisissä VHS- ja DVD-versioissa kuultu muun muassa Pekka Autiovuori, Antti Pääkkönen ja Juha Paananen. Ralph Suden äänenä on kuultu Autiovuoren lisäksi Rauno Ahonen, joka on esittänyt myös Sam Lammaskoiraa Matti Raninin ohella.

Parhaimmissa Maantiekiitäjä -lyhytelokuvissa on yllättäviä käänteitä.

Sisällöllisesti Chuck Jonesin ohjaamat Maantiekiitäjä-lyhytelokuvat alkoivat tässä vaiheessa noudattaa hyvin tunnistettavaa rakennetta. Katsoja tiesi jo valmiiksi, ettei Kojootin suunnitelma onnistuisi, mutta mielenkiinto syntyi siitä, millä tavalla katastrofi tällä kertaa tapahtuisi. Jones ymmärsi, ettei yllätys syntynyt siitä, onnistuuko Kojootti vai ei. Sen sijaan jokaisen lyhytelokuvan tehtävänä oli keksiä uusi yllättävä ja mahdollisimman kekseliäs tapa johdattaa katsoja kohti väistämätöntä epäonnistumista.

Vuosien 1953–1955 aikana Chuck Jonesin työryhmä oli löytänyt tasapainon, jossa kaikki osa-alueet tukivat toisiaan. Michael Maltesen käsikirjoitukset, Maurice Noblen ja Philip DeGuardin taustat, Ken Harrisin ja Ben Washamin kaltaisten animaattoreiden liike sekä Carl Stallingin ja Milt Franklynin tarkasti ajoitettu musiikki Treg Brownin ääniefekteillä täydennettynä tukivat toisiaan täydellisesti.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

6. Zipping Along (1953) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
7. Stop! Look! And Hasten! (1954) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
8. Sheep Ahoy (1954) – Sam Lammaskoira & Ralph Susi
9. Ready, Set, Zoom! (1955) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
10. Double or Mutton (1955) – Sam Lammaskoira & Ralph Susi

Vuoteen 1955 mennessä Chuck Jones oli luonut kolme toisistaan hieman poikkeavaa mutta samaan perusajatukseen nojaavaa Kojootti -sarjaa, joihin hän ohjasi uusia lyhäreitä tasaisin väliajoin muiden Looney Tunes -lyhärien lomassa. Samaan aikaan koko Warner Brosin animaatio-osasto, jota luotsasivat Jonesin lisäksi Friz Freleng ja Robert McKimson, oli saavuttanut taiteellisen huippunsa ja tunnustusta sekä lehdistöltä että teatteriyleisöiltä. Väiski Vemmelsääri oli äänestetty jo 1940-luvulla yleisön suosikkipiirroshahmoksi ja 1950-luvulla Looney Tunes -piirretyt saivat sekä paljon ehdokkuuksia että satunnaisia Oscar-voittoja.

Friz Freleng, Michael Maltese, Warren Foster, Robert McKimson & Eddie Selzer.

Kuitenkin Warnerin studio ja koko amerikkalainen animaatioala oli murroksessa. Koska televisio oli alkanut yleistyä amerikkalaisissa kotitalouksissa 1950-luvulla, elokuvateatterit joutuivat ahdinkoon yleisökadon vuoksi. Tämä tarkoitti, että piirrettyjen budjetit kiristyivät ja elokuvateatterit etsivät erikoisemmista 3D-näytöksistä ja laajakangas -kuvasuhteella toteutetuista CinemaScope -elokuvista uutta yleisön vetonaulaa. Eddie Selzer jopa sulki Warnerin animaatio-osaston viideksi kuukaudeksi 3D-buumin takia vuonna 1953 ja osa Warnerin parhaimmista taiteilijoista ei enää palannut takaisin vanhaan työpaikkaansa, kun studio aukesi uudelleen. 

Chuck Jones, Robert McKimson & Friz Freleng.

Chuck Jones onnistui kuitenkin houkuttelemaan suurimman osan työryhmästään takaisin Warnerille, vaikka lyhytanimaatioiden kultakauden loppu alkoi jo häämöttää horisontissa. Myös Friz Freleng onnistui haalimaan oman työryhmänsä kasaan ja mukautumaan kiristyneisiin budjetteihin toisin kuin Robert McKimson, jonka myöhemmät animaatio-ohjaukset eivät yltäneet aiempien tasolle. Studiosulun jälkeen uusien hahmokokeilujen määrää rajattiin entisestään, ja uusien piirettyjen pääpaino oli jo läpimurron tehneissä Looney Tunes -hahmoissa.Esimerkiksi ohjaajille oli annettu tarkat tiedot siitä, kuinka monta Väiski Vemmelsääri, Repe Sorsa tai Tipi -piirrettyä studiolta piti valmistua joka vuosi. Viimeiset Looney Tunes -hahmot, jotka kokivat läpimurron 1950-luvun puolivälissä, olivat meksikon nopein hiiri Speedy Gonzales ja kaikkiruokainen Tasmanian Tuholainen.

Tyylimurros alkaa – Maurice Noble ja modernit vaikutteet (1955–1957)

Robert Gribbroek, Maurice Noble & Philip DeGuard.

Vuosi 1955 merkitsi Chuck Jonesin Maantiekiitäjä-sarjalle yhtä sen historian merkittävimmistä käännekohdista. Aikaisemmat lyhytelokuvat olivat nojanneet realistisen pelkistettyihin aavikkomaisemiin, jotka sunnitteli Robert Gribbroek (1906–1971) ja maalasi Peter Alvarado tai Philip DeGuard (1910–1982). Nyt sarjan visuaalinen ilme muuttua huomattavasti rohkeammaksi, koska arkkitehtonisesta taustasommittelusta kiinnostunut Maurice Noble (1910–2001) alkoi vaikuttaa DeGuardin maalaamiin taustoihin sekä suunnittelijana että värimäärittelijänä.

Noble ei ollut kiinnostunut luonnon tarkasta jäljittelystä. Hänen tavoitteenaan oli käyttää värejä, muotoja ja sommittelua samalla tavalla kuin modernit kuvataiteilijat. Aavikon ei enää tarvinnut näyttää täsmälleen Arizonalta tai New Mexicolta. Jones antoi Noblelle vapaat kädet taustojen suunnitteluun, kunhan ne tukisivat eheästi kulloistakin Kojootin ja Maantiekiitäjän toimintaa valkokankaalla. Taustojen piti aina ensisijaisesti mahdollistaa hahmojen liike mihin tahansa suuntaan ja olla viemättä huomiota itse hahmojen toiminnalta.

Maantiekiitäjä -lyhärien taustat ja värit tyyliteltiin 1950-luvun lopusta alkaen.

Tästä murrosvaiheesta mielenkiintoinen esimerkki on Gee Whiz-z-z-z-z-z-z (1956), joka taustat maalasi DeGuard, mutta suunnitteli poikkeuksellisesti Ernie Nordli. Lyhytelokuvan jokaisessa kohtauksessa on toisistaan välillä voimakkaastikin poikkeava suunnittelu- ja väritystyyli, jollaista ei enää tämän jälkeen sarjassa nähty. Parhaisiin Maantiekiitäjä -lyhäreihin kuuluva Gee Whiz-z-z-z-z-z-z on vedenjakaja myös siksi, että siinä Jonesin oikea nimi Charles M. Jones esiintyy viimeistä kertaa alkuteksteissä. Samaan aikaan myös Friz Freleng alkoi käyttää lempinimeään ”Friz” Isadoren sijasta ohjaustöissään. Vaikka sekä Jones että Freleng alkoivat käyttää lempinimiään "Chuck" ja "Friz" alkuteksteissä vuodesta 1956 lähtien, Robert McKimson ei jostain syystä koskaan käyttänyt ohjauksissaan lempinimeään "Bob".

Taustamaalausten entistä graafisempi ja pelkistetympi ilme näkyy selkeästi kaikissa tämän aikakauden Maantiekiitäjä -lyhytelokuvissa. Philip DeGuardin maalaamat taivaat muuttuvat vaaleansinisistä kirkkaan keltaisiksi ja Maurice Noblen suunnittelemat kalliot pelkistyvät geometrisiksi muodoiksi. Samalla kuvasommittelusta tulee aiempaa selkeämpi. Jokainen taustamaalaus on suunniteltu Jonesin ohjeen mukaisesti niin, ettei se vie huomiota hahmojen liikkeeltä vaan korostaa sitä kuin kulissi. 

Hahmomallit: Kojootti & Maantiekiitäjä (1958).

Taustojen lisäksi myös Kojootin ja Maantiekiitäjän hahmosuunnittelua yksinkertaistettiin ja virtaviivaistettiin. Chuck Jonesin henkilökohtaisempaa piirrostyyliä vahvemmin mukailevat uudet Kojootin ja Maantiekiitäjän hahmomallit vakiintuivat sittemmin käyttöön, ja niitä on hyödynnetty lähes kaikkien uudempien Maantiekiitäjä -lyhytelokuvien pohjana aina nykypäivään asti.

Selkeän tyylimuutoksen taustalla oli useita syitä. Warner Brosin lyhytelokuvien budjetit alkoivat pienentyä 1950-luvun puolivälissä, mikä pakotti studion etsimään kustannustehokkaampia ratkaisuja. Lisäksi amerikkalainen UPA-studio oli noussut suureen suosioon 1950-luvulla modernilla ja pelkistetyllä animaatiotyylillään. Jones ihaili UPA rohkeutta jo 1940-luvun lopulla, mutta vasta Maurice Noblen kanssa hän pystyi kunnolla soveltamaan taiteellista tyylittelyä vauhdikkaisiin komedioihinsa. Heidän yhteistyön tuloksena syntyi yksi animaatiohistorian omaleimaisimmista animaatioilmeistä, jota jäljitellään vielä tänäkin päivänä animaatiopiireissä. Vaikka piirrokset ja taustat yksinkertaistuivat sekä taiteellisista että budjetillisista syistä, Jonesin lyhytelokuvat eivät näyttäneet halvemmilta. Niiden graafinen tyyli teki niistä monella tapaa näyttävämpiä ja ajattomampia.

ACME – Amerikkalaisen postimyyntikulttuurin symboli

Ensimmäinen kaupallinen amerikkalainen tietokone 1950-luvulta.

Kelju K. Kojootti on tämän aikakauden lyhytelokuvissa entistä riippuvaisempi nimenomaan Acme-yhtiön apuvälineissä. Ensimmäisissä piirretyissä Kojootin nähdään käyttävän myös huonolla menestyksellä erityisesti Ace ja Disneyn lyhytelokuvissa esiintyneen Ajax -yhtiön tuotteita. Mieleenpainuva poikkeus on myös To Hare Is Human (1956) -lyhärissä nähty ensimmäisenä kaupallisena tietokoneena tunnetun Univacin Elektroninen aivo, jonka Kelju K. Kojootti ohjelmoi keksimään suunnitelman Väiski Vemmelsäären nappaamiseksi. Nykykatsoja voi mieltää lyhärin tekoälyparodiaksi, jossa koneen orjallinen totteleminen koituu lopulta yksinkertaisen ihmisen kuin Kojootin tuhoksi.

Acme-tuotteita Maantiekiitäjä -lyhytelokuvista.

ACME tulee kreikan sanasta akmē, joka tarkoittaa huippua tai korkeinta kohtaa. Yhdysvalloissa sitä käytettiin 1800–1900-luvuilla paljon yritysten nimissä, koska nimi antoi vaikutelman korkeasta laadusta ja sijoittui aakkosjärjestyksessä puhelinluetteloiden alkuun. Kelju K. Kojootti puolestaan on kuin modernin teknologian kritiikitön kuluttaja. Hän ei luota täysin omiin vaistoihinsa, vaan uskou voivansa ratkaista jokaisen ongelman ostamalla uuden laitteen tai rakentamalla entistä monimutkaisemman koneen. Maantiekiitäjä puolestaan edustaa teknologian vastakohtaa eli luontoa, jota ei voi hallita tekniikalla. 

Tässä piilee yksi sarjan ajattomista teemoista. Vaikka Maantiekiitäjä-lyhytelokuvat näyttävät ensisilmäyksellä pelkältä slapstick-komedialta, ne kommentoivat samalla sodanjälkeisen Amerikan kulutusyhteiskuntaa. Juuri 1950-luvulla amerikkalaiset kotitaloudet täyttyivät uusista kodinkoneista, televisioista ja postimyynnillä tilattavista tuotteista. Acme on tämän kehityksen humoristinen symboli yrityksenä, joka lupaa ratkaista kaikki ongelmat tuotteilla, jotka tosiasiassa aiheuttivat asiakkaana toimivalle Kelju K. Kojootille yhä uusia ongelmia.

Lisää Acme-tuotteita Maantiekiitäjä -lyhytelokuvista.

Chuck Jonesin Maantiekiitäjä -lyhytelokuvien ja niissä paljon esiintyvän ACME -yhtiön taustalla vaikutti myös kireä kylmän sodan ilmapiiri. Yhdysvallat kehitti jatkuvasti uusia ja tuhoisampia aseita ja suoritti ydinasekokeita autiomaissaan. Kojootti käytti jatkuvasti raketteja, räjähteitä ja muuta sotateknologiaa saalistaakseen Maantiekiitäjää. Piirrettyjen liioiteltu asetelma toimi samalla hienovaraisena kritiikinä sekä vallitsevalle poliittiselle ilmapiirille että amerikkalaiselle kulutusyhteiskunnalle. 

Kojootilla on tapana yliarvioda useiden Acme -tuotteiden käytännöllisyys.

Acmen kautta Kelju K. Kojootista alkaa tulla yhä fanaattisempi Maantiekiitäjän nappaamisen suhteen. Lyhytelokuvissa aletaan entistä vähemmän pohjustaa sitä, että Kojootti yrittää pyydystää Maantiekiitäjää nälkäänsä. Sen sijaan piirrettyjen kaava yksinkertaistuu, tempo kasvaa ja toisto lisääntyy, mikä korostaa Kojootin pakkomiellettä saada lintu keinolla millä hyvänsä. Katsojan sympatia on entistä vahvemmin Kelju K. Kojootin puolella, koska Jones käyttää entistä enemmän aikaa Kojootin ilmeiden ja eleiden kuvaamiseen, jotta hahmo olisi yleisön silmissä inhimillisempi ja samaistuttavampi. Maantiekiitäjä vilahtaa vain lyhyesti ruudulla silloin tällöin, koska painopiste on lähes täysin Kelju K. Kojootissa ja hänen toiminnassaan. 

Kojootille on inhimillisesti pahinta tulla nöyryytetyksi yleisön edessä.

Meillä kaikilla on elämässämme oma Maantiekiitäjä, jota yritämme tavoitella. Emme välttämättä saavuta sitä koskaan, mutta toivo saa meidät yrittämään yhä uudestaan ja uudestaan. Chuck Jones antaa rivien välistä ymmärtää, että jokainen ihminen on oman elämänsä Kojootti niin hyvässä kuin pahassa, ja se luo hänen Maantiekiitäjä -lyhäreihin piilotetun filosofisen tason.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

11. Guided Muscle (1955) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
12. Gee Whiz-z-z-z-z-z-z (1956) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
13. There They Go-Go-Go! (1956) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
14. To Hare Is Human (1956) – Väiski Vemmelsääri & Kelju K. Kojootti
15. Scrambled Aches (1957) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti

Tätä 1950-luvun puolivälin jälkeistä aikaa voidaan pitää hetkenä, jolloin Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän maailma saavutti lopullisen muotonsa. Hahmot olivat tunnistettavia teatteriyleisölle, piirrettyjen uusi visuaalinen tyyli oli ainutlaatuinen ja Chuck Jonesin työryhmä työskenteli useiden Looney Tunes -lyhärien ja hahmojen parissa kunnianhimoisesti. Samaan aikaan Warner Brosin ulkopuolella animaatioala muuttui nopeasti television nousevan ylivallan myötä. Lopulta muutokset alkoivat näkyä kunnolla myös Warnerin käytävillä.

Tyylittelyä tutulla kaavalla – Warner Brosin kultakauden huippu (1957–1958)

Jonesin 1950-luvun lopun Maantiekiitäjä -lyhärien keltaiset taivaat.

Vuoteen 1957 mennessä Chuck Jonesin työryhmä oli saavuttanut poikkeuksellisen varman työskentelyrytmin. Useiden vuosien yhteistyö näkyi siinä, että jokainen työryhmän jäsen tiesi täsmälleen oman roolinsa. Michael Maltesen käsikirjoitukset, Maurice Noblen modernit taustat, Ken Harrisin ja Ben Washamin sulava animaatio sekä Carl Stallingin tarkasti rytmitetty musiikki muodostivat kokonaisuuden, jossa kaikki palveli mahdollisimman tarkasti ajoitettua piirroskomediaa.

Maantiekiitäjä -sarja oli saavuttanut sen muodon, jona suurin osa katsojista sen vielä nykyisin tunnistaa. Hahmot olivat löytäneet lopullisen ulkonäkönsä, Acmen tuotteista oli tullut olennainen osa sarjan huumoria ja Chuck Jones luotti yhä enemmän niiden karsittuun rakenteeseen. Jokainen uusi lyhytelokuva rakensi uusia vitsejä tutun lähtökohdan ympärille sen sijaan, että koko konseptia olisi pyritty uudistamaan. Ensimmäisissä lyhytelokuvissa Jonesilla oli tapana esitellä nälkiintynyttä Kojoottia katsojille joskus jopa yli minuutin verran, koska hän halusi alleviivata kojootin tarvetta tyydyttää nälkänsä syömällä Maantiekiitäjä. Syy siihen, että alkuasetelman ja hahmojen esittelyyn ei enää käytetty aikaa johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin hahmot olivat 1950-luvun alun jälkeen tulleet katsojille sen verran tunnetuiksi, että alkuasetelmaa ei tarvinnut enää esitellä pitkästi. Toinen syy oli se, että tässä vaiheessa Jonesin mielestä Maantiekiitäjästä oli muodostunut Kojootille pakkomielle, jonka pyydystäminen oli itsetarkoitus.

Juuri tästä syystä vuosien 1957–1958 tuotantoa pidetään usein sekä sarjan vahvuutena että sen ensimmäisenä merkkinä kaavamaisuudesta. Yksittäiset lyhytelokuvat olivat edelleen erinomaisia, mutta niiden yllätyksellisyys ei enää perustunut uusiin lähtöasetelmiin vaan siihen, millaisia uusia ansalaitteita Kojootti tällä kertaa hankkisi Acmelta.

Leon Schlesinger & Edward (Eddie) Selzer.

”Mitä helvettiä tällä kaikella naurulla on tekemistä piirrettyjen tekemisen kanssa?” - Eddie Selzer

Samaan aikaan Warner Brosilla tapahtui merkittäviä muutoksia myös kulissien takana. Pitkään animaatio-osastoa johtanut tuottaja Edward "Eddie" Selzer (1893–1970) jäi eläkkeelle vuonna 1958. Selzer oli persoonaltaan hyvin erilainen kuin edeltäjänsä Leon Schlesinger. Aikalaisten kuvauksissa Schlesinger näyttäytyy itsepintaisena mutta huumorintajuisena johtajana, joka antoi animaattoreilleen varsin vapaat kädet toteuttaa työtään, kunhan lyhytelokuvat valmistuivat ajallaan ja budjetin puitteissa.

Schlesingerin myytyä animaatio-osastonsa Warner Brosille vuonna 1944 kireähkö Selzer nousi osaston johtoon. Vakavaluonteisena miehenä Selzer ei aina ymmärtänyt animaattoriensa villeimpiä luovia ratkaisuja, mutta antoi heidän silti työskennellä suhteellisen itsenäisesti. Toisinaan hän tosin esitti animaatioiden sisältöön liittyviä mielipiteitä, jotka animaattorien näkökulmasta olivat kaikkea muuta kuin hyödyllisiä. Tuottajan asemansa ansiosta Selzer sai kuitenkin vastaanottaa henkilökohtaisesti lähes kaikki Warnerin lyhytanimaatioiden voittamat Oscar-palkinnot. Niitä kertyi hänen yhdentoista vuoden kaudellaan (1947–1958) peräti kuusi. Selzerin seuraajaksi nousi John Burton, joka peri studion aikana, jolloin koko teatterianimaation ala oli jo ajautumassa voimakkaaseen murrokseen.

Toinen merkittävä muutos oli Carl Stallingin eläköityminen. Stalling oli ollut Warner Brosin animaatioiden musiikillinen selkäranka lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Hänen sävellyksensä eivät olleet pelkkää taustamusiikkia, vaan ne rytmittivät lähes jokaisen liikkeen ja vitsin sekunnin murto-osan tarkkuudella. Hänen vaikutuksensa Looney Tunesin tunnistettavaan musiikilliseen tyyliin on mittaamaton.

Stallingin seuraajaksi valittiin hänen pitkäaikainen orkestroijansa Milt Franklyn, mutta siirtymä ei ollut ongelmaton. Vuonna 1958 muusikkojen lakko esti Franklynia säveltämästä musiikin useaan tuotannossa olleeseen Looney Tunes -lyhäriin, joista Maantiekiitäjiä olivat Hook, Line and Stinker ja Hip Hip-Hurry!. Niissä jouduttiin turvautumaan John Seelyn (1923–2004) sävellyskatalogiin kuuluviin musiikkiraitoihin, mikä oli poikkeuksellista Warnerin animaatioissa. Lyhytelokuvien musiikin laadusta alettiin tinkiä kunnolla vasta 1960-luvulla, mutta merkit siitä olivat jo ilmassa.

What's Opera, Doc? -lyhäri oli Warnerin animaatioiden viimeinen kohokohta.

Samaan aikaan Chuck Jones käytti suuren osan energiastaan kunnianhimoiseen projektiin, jota pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista animaatiolyhytelokuvista. Vuonna 1957 valmistunut What's Opera, Doc? oli näyttävä parodia Richard Wagnerin oopperoista ja osoitus siitä, kuinka pitkälle Warnerin animaatio oli taiteellisesti kehittynyt. Lyhäri on viimeisiä kultakauden suuria teoksia, ja se on valittu usein maailman parhaaksi lyhytanimaatioksi. Se on samalla Jonesin parodia Väiski Vemmelsäären ja metsästäjä Elmerin perusasetelmasta, jonka Tex Avery loi ensimmäiseen viralliseen Väiski Vemmelsääri -lyhäriin The Wild Hare (1940). Vaikka What's Opera, Doc? oli kunnianhimoisempi lyhytelokuva kuin muut aikakautensa vastaavat, se ei saanut tunnustusta vielä julkaisuvuonnaan. Jälkikäteen lyhäriä on nimitetty jopa parhaaksi lyhytanimaatioksi koskaan, ja se on talletettu Yhdysvaltain kansalliseen elokuvaluetteloon. Sen sijaan Friz Frelengen  ohjaama Väiski Vemmelsääri & Viiksi-Vallu -lyhäri Knighty Knight Bugs (1958) palkittiin Oscarilla, vaikka se oli monella tavalla rutiinilyhäri jo hyvin kokeneelta Frelengen työryhmältä.

Chuck Jonesin ja Maurice Noblen kunnianhimon vuoksi What's Opera, Doc? -lyhärin valmistaminen vei tavallista enemmän aikaa. Jones tasapainotti työmäärää ohjaamalla samaan aikaan useita kustannustehokkaita Maantiekiitäjä -lyhäreitä, jotta ylimääräisiä työviikkoja voitiin siirtää Maantiekiitäjien tuotannosta oopperaparodian tekemiseen. Tämä todistaa, että Maantiekiitäjä -sarjan tuotantomalli oli tässä vaiheessa hioutunut äärimmäisen tehokkaaksi. Jonesin työryhmä tunsi hahmot ja niiden maailman jo niin hyvin, että tuotannot etenivät vauhdikkaasti vanhalla rutiinilla ilman, että vähemmät työviikot näkyivät piirrettyjen laadussa.

Monet pitävät tähän aikaan valmistunutta Zoom and Bored (1957) -lyhytelokuvaa koko Maantiekiitäjä -sarjan mestariteoksena, sillä siinä Jonesin rytmitys, Maurice Noblen pelkistetty visuaalinen tyyli ja Michael Maltesen gagit ovat poikkeuksellisen tasapainossa. Se ei välttämättä keksi uusia sääntöjä sarjalle, mutta se toteuttaa vanhat säännöt lähes täydellisesti.

Steal Wool on Lammaskoira -lyhärien parhaimmistoa.

Myös Lammaskoira -sarja jatkui yhtä vahvana kuin aiemmin. Ralph Suden ulkoasua alettiin erottaa entistä selvemmin Kelju K. Kojootista lisäämällä valkoiset silmät punaisen nenän rinnalle. Ratkaisu oli pieni, mutta käytännöllinen. Vaikka hahmot olivat edelleen selvästi sukua toisilleen, katsojan oli nyt helpompi erottaa ne värien kautta.

Vaikka Warner Brosin animaatio-osasto vaikutti ulospäin olevan vahvemmassa iskussa kuin koskaan aikaisemmin, pinnan alla oli jo nähtävissä ensimmäisiä merkkejä muutoksesta. Televisio yleistyi nopeasti amerikkalaisissa kodeissa, ja elokuvateattereissa esitettävien lyhytelokuvien taloudellinen merkitys alkoi vähentyä. Useat kilpailevat studiot kuten Disney ja MGM olivat jo lopettaneet uusien animaatiolyhytelokuvien tuotannon kokonaan.

Warner Bros jatkoi vielä sinnikkäästi vanhalla mallilla, mutta tulevat vuodet osoittaisivat, ettei edes studion luova huippukausi kyennyt pysäyttämään koko alan rakennemuutosta.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

16. Steal Wool (1957) – Ralph Susi ja Sam Lammaskoira
17. Zoom and Bored (1957) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
18. Whoa, Be-Gone! (1958) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
19. Hook, Line and Stinker (1958) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
20. Hip Hip-Hurry! (1958) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti

Vuoden 1958 jälkeen Chuck Jonesin työryhmä oli edelleen yksi maailman parhaista animaatioryhmistä, mutta ympäröivä ala muuttui nopeasti. Seuraavalla vuosikymmenellä Warner Bros joutuisi sopeutumaan televisioaikaan, pienempiin budjetteihin ja henkilöstömuutoksiin, jotka alkaisivat vähitellen näkyä myös kaikissa Looney Tunes -piirretyissä.

Kultakauden viimeiset vuodet – varmuutta ilman uudistumista (1959–1960)

Käsikirjoittaja Michael Maltesen viiimeisiä Looney Tunes -töitä.

Chuck Jonesin Maantiekiitäjä -lyhärit olivat saavuttaneet 1950-luvun lopussa pisteen, jossa kaikki niiden tärkeimmät rakennuspalikat olivat paikoillaan. Hahmot olivat suosittuja, uusi visuaalinen tyyli oli vakiintunut ja Jonesin työryhmä hallitsi täydellisesti niiden komedialliset säännöt. Toisaalta nämä lyhärit edustavat edelleen Warner Brosin animaation korkeaa laatua ja sisältävät useita erinomaisia vitsejä. Toisaalta niistä pystyi jo näkemään, että studion kaikkein kokeilevin ja vallankumouksellisin aikakausi oli jo takana.

Televisio muuttaa animaatioalaa

MGM:n jälkeen William Hanna ja Joseph Barbera ryhtyivät tv-animaation pioneereiksi.

Samaan aikaan suuri animaatiotuotannon vallankumous oli käynnissä muualla Hollywoodissa.

Jo 1950-luvulla televisio oli kasvanut amerikkalaisissa kodeissa valtavaksi ilmiöksi, vaikka se teki vielä tuloaan moniin maihin kuten Suomeen. Aikaisemmin elokuvateatterissa esitetyt animaatiolyhytelokuvat olivat olleet tärkeä osa elokuvailtaa, mutta nyt katsojat saivat helposti valvemmalla tuotettua viihdettä suoraan kotiinsa. 

Muutos vaikutti koko animaatioalaan. Disney oli lopettanut säännöllisen lyhytaninmaatioden tuotannnon 1950-luvun alussa, ja MGM lopetti seitsemällä Oscarilla palkitun Tom & Jerry -lyhärisarjan tuotannon vuonna 1957. Tähän markkinaan iskivät Tom & Jerry -lyhärien ohjaajat William Hanna ja Joseph Barbera perustamalla oman Hanna-Barbera -animaatiostudion, joka tuotti sekä lyhyitä että pitkiä animaatioita television tarpeisiin. Erityisesti heidän ensimmäisestä puolen tunnin jaksoista koostuvasta ja parhaaseen katseluaikaan esitetystä Kiviset ja Soraset (The Flintstones, 1960) -sarjasta tuli aikansa ilmiö, jota tuotettiin kuusi tuotantokautta eli 166 jaksoa. Tämän jaksoennätyksen rikkoi vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin Simpsonit (The Simpsons, 1989). Vaikka televisioanimaatioiden budjetti oli vain murto-osa yhden 7 minuutin lyhytanimaation budjetista, kekseliäät tarinat ja hahmot houkuttelivat televisioyleisön aina säännöllisesti palaamaan lempisarjan ääreen.

Heti 1960-luvun alussa Warnerin animaatiostudio valmisti lyhytanimaatioita vielä kunnianhimoisia määriä joka vuosi taloudellisista paineissta huolimatta. Elokuvateatterit maksoivat entistä vähemmän lyhytpiirretyistä, joten niiden budjetteja tuli tiukentaa lähes televisioanimaatioiden tasolle. Ironista kyllä, juuri samaan aikaan Looney Tunes -hahmojen suosio alkoi kasvaa uudella tavalla. Televisio ei tuhonnut hahmoja, vaan tarjosi niille uuden elämän. Vanhoja Looney Tunes -lyhytelokuvia alettiin näyttää uudelleen televisiossa, ja sitä kautta uusi sukupolvi löysi Väiskin ja kumppanit. Vanhat piirretyt erottuivat myös muun televisioanimaatiotarjonnan seassa edukseen, sillä niiden tuotantoarvot olivat teatteritasoa. Tämä loi kuitenkin uuden ongelman. Vaikka Warner ansaitsi rahaa vanhojen lyhytelokuvien uudelleenlevityksellä, uusien lyhytelokuvien tekeminen oli yhä vaikeampaa perustella taloudellisesti. Jotta kulut saatiin mitattavalla tasolla mahdollisimman pieniksi, uusien lyhytelokuvien kestokin typistettiin korkeintaan 6 minuuttiin.

Viimeiset vahvat vuodet

Kalliita animaatiotehosteita pyrittiin välttämään myöhemmissä lyhytelokuvissa.

Tämän aikakauden Maantiekiitäjä -lyhäreissä näkyy erityisesti Jonesin kyky käyttää tuttua kaavaa luovasti entistä tiukemmissa budjettiraameissa. Vuonna 1959 julkaistut Hot-Rod and Reel! ja Wild About Hurry ovat hyviä esimerkkejä Maantiekiitäjä -lyhäreistä, jotka ovat muodollisesti ja laadullisesti päteviä, mutta samalla hyvin keskinkertaisia piirrettyjä.

Väiski Vemmelsääri -lyhärissä Rabbit's Feat (1960) Jones päätti yhdistää jälleen Kelju K. Kojootin ja Väiski Vemmelsäären pidemmän tauon jälkeen. Jones teki tässä lyhytelokuvassa Väiskistä poikkeuksellisesti enemmän 1940-luvun alun lyhäreistä tutun kujeilijan, mikä toi vaihtelua rutiiniin.

Lammaskoira -sarja jatkui myös vahvana työpaikkakulttuurin parodiana, jossa Samin ja Ralphin ystävällisiä välejä työajan ulkopuolella korostettiin entistä enemmän. Hahmot eivät kuitenkaan nousseet yhtä suuriksi tähdiksi kuin Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä, vaikka yritystä siihen oli ilmassa. Chuck Jones oli vuosien varrella hylännyt useita pidettyjä Looney Tunes -sivuhahmoja muutaman lyhärin jälkeen. Tällaisia hahmoja ovat oleet esimerkiksi Charlie-koira, Kolme karhua, Hubie & Bertie -hiiret, Claude-kissa. Lammaskoira -sarjaa hän jatkoi kuitenkin studion sulkeutumiseen saakka.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

21. Hot-Rod and Reel! (1959) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
22. Wild About Hurry (1959) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
23. Fastest with the Mostest (1960) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
24. Rabbit’s Feat (1960) – Väiski Vemmelsääri & Kelju K. Kojootti
25. Ready, Woolen and Able (1960) – Ralph Susi ja Sam Lammaskoira

Vuosia 1959–1960 voidaan pitää Chuck Jonesin kultakauden viimeisenä vakaana vaiheena. Laatu oli edelleen erittäin korkea, mutta alamäen alku oli jo kulman takana, kun Jones menettää yhden tärkeistä yhteistyökumppaneistaan.

Muutoksen tuulet – Michael Maltesen lähtö ja television tulo (1960–1963)

Jonesin työryhmä uudistui ja kokeili uutta viimeiseen asti.

Televisioanimaation kultakausi merkitsi Chuck Jonesin Warner Bros -uran vaikeinta vaihetta 1960-luvun alussa. Vaikka hänen työryhmänsä kykeni edelleen tekemään laadukkaita lyhytelokuvia, ympäristö, jossa niitä tuotettiin, oli muuttunut perusteellisesti. Televisio oli noussut animaation tärkeimmäksi kasvavaksi markkinaksi, studioiden budjetit pienenivät ja pitkään yhdessä työskennelleet tekijät alkoivat siirtyä uusiin projekteihin.

Merkittävin yksittäinen muutos oli Michael Maltesen lähtö Warner Brosilta pari vuotta aiemmin. Maltese oli ollut Jonesin tärkein käsikirjoittajakumppani yli kymmenen vuotta eli koko Jonesin uran kultakauden ajan. Maltese ymmärsi täydellisesti Jonesin vähäeleisemmän huumorin tyylin. Hän osasi rakentaa käsikirjoituksia, joiden hullut tapahtumat, korkeakulttuuriset viittaukset ja nokkelat sanailut nostivat Looney Tunes -hahmot pelkistä piirroshahmoista yleisön arvostamiksi filmitähdiksi. Maltese päätti kuitenkin lähteä korkeamman palkan perässä Warnerilta Hanna-Barbera -studiolle Warren Fosterin perässä vuonna 1958. Nyt Maltesen lähdön jälkeiset lyhärit alkoivat ilmestyä elokuvateattereissa, ja ne olivat vitseiltään vähemmän kekseliäitä.

Kun Maltese siirtyi Hanna-Barberan studioille, Jones menetti tärkeän osan luovasta työryhmästään. Vaikka piiretyt olivat visuaalisesti entisellään, niiden käsikirjoituksissa alkoi näkyä muutoksia. Vitsit eivät aina rakentuneet yhtä luonnollisesti kuin aikaisemmin, ja osa lyhytelokuvista alkoi muistuttaa enemmän vanhojen ideoiden muunnelmia.

Väiski Vemmelsääri Show muuttaa Warnerin animaatiotuotantoa

Väiski Vemmelsääri Show oli heti suosittu animaatiosarja.

Yksi tärkeä tekijä Warnerin animaatioiden historiassa on televisio-ohjelma Väiski Vemmelsääri Show (The Bugs Bunny Show), joka alettiin esittää ABC-kanavalla vuonna 1960. Ohjelman jokainen jakso koostui aina kolmesta vanhasta Looney Tunes -lyhytelokuvasta, jotka yhdistettiin toisiinsa uusien välianimaatioiden avulla. Parhaaseen katseluaikaan lähetetty Väiski Vemmelsääri Show nousi heti katsojien suureen suosioon, se oli Kiviset ja Soraset -sarjan ohella kanavan katsotuimpia animaatiota. 

Vaikka alkuperäisestä Väiski Vemmelsääri Show -sarjasta ja siitä muunnelluista jatkosarjoista tuli amerikkalaisten televisiokanavien kestosuosikki ja useiden katsojasukupolvien ensikosketus Looney Tunes -piirretyihin seuraavan 40 vuoden aikana, sen tuotanto vaikeutti uusien Looney Tunes -lyhärein tuotantoa. Nyt Chuck Jones, Friz Freleng ja Robert McKimson joutuivat osallistumaan myös tämän suositun viikottain lähetettävän televisio-ohjelman välianimaatioiden suunnitteluun ja ohjaamiseen. Se tarkoitti vähemmän aikaa uusien teatterilevitykseen tarkoitettujen lyhytelokuvien tekemiseen. Tämän takia Chuck Jones ja Friz Freleng alkoivat nimetä työryhmänsä tärkeimpiä jäseniä lyhytelokuviensa apulaisohjaajiksi. 

Jonesin työryhmästä erityisesti taustojen suunnittelusta tunnettu Maurice Noble ja animaattoreina tunnetut Ken Harris, Abe Levitov, Tom Ray, Phil Monroe ja Richard Thompson saivat Jonesin lyhytelokuvissa apulaisohjaajan maininnan satunnaisesti vuodesta 1959 lähtien ja säännöllisesti vuodesta 1961 lähtien. Myös Frelengen animaatioiden visuaalisesta tyylistä lähes yksinoikeudella 1940-luvulta vastannut Hawley Pratt (1911–1999), tanssikohtausten luottoanimaattorina tunnettu Gerry Chiniquy ja 1940-luvulla Looney Tunes -ohjaajanakin vaikuttanut Arthur Davis (1905–2000) pääsivät ohjaamaan aina tarvittaessa. 

Tilanne oli ristiriitainen. Vanhojen Looney Tunes -lyhärien suosio kasvoi, mutta samalla uusien tuotanto vaikeutui ja jopa supistui.

Uusi visuaalinen suunta

Keltaiset taivaat muuttuivat jälleen sinisiksi.

Näinä suurina televisiovallankumouksen vuosina Maantiekiitäjä-sarja sai jälleen uuden ja hyvin selkeän visuaalisen ilmeen. Maurice Noble ja Philip DeGuard palauttivat sinisen taivaan ja hieman yksityiskohtaisemman aavikkomaiseman vastapainoksi 1950-luvun lopun voimakkaan keltaiselle värimaailmalle ja hyvin pelkistetylle tyylille. 

Muutos ei ollut paluu vuoden 1949 realismiin, vaan enemmänkin yhdistelmä aiempia tyylejä. Taustat pysyivät edelleen moderneina ja graafisina, mutta niissä oli hieman enemmän luonnollisen aavikon tuntua. Tämä osoittaa, että vaikka sarjan Looney Tunes -lyhärien tuotanto oli pienissä vaikeuksissa, tekijät eivät olleet luopuneet vielä taiteellisesta kunnianhimosta.

Henkilökuntamuutokset ja Oscar-ehdokkuus

John Burton, David H. DePatie & John Dunn.

Vuonna 1961 David DePatie korvasi John Burtonin Warnerin animaatioiden tuotannossa. DePatien nimi tuli tunnetuksi myöhemmin erityisesti menestyneestä Vaaleanpunaisen Pantteri -lyhärisarjasta, mutta tässä vaiheessa hänen tehtävänään oli hallita Warnerin väheneviä animaatiotuotantoja. Warnerin piirrettyjen käsikirjoittajiin liittyi John Dunn (1919–1983), joka työskenteli lähes kaikkien viimeisten kultakauden Looney Tunes -lyhärein parissa Tedd Piercen ohella.

Warnerin animaatio-osaston uusi johtaja David DePatie joutui tekemään yhä vaikeampia päätöksiä. Elokuvateattereiden lyhytelokuvien kysyntä väheni, mutta vanhat hahmot olivat edelleen suosittuja televisiossa. Hänen oli vaikea perustella suuria investointeja kokonaan uusiin lyhytelokuviin.

Maantiekiitäjän ainoa Oscar-ehdokkuus: Beep Prepared (1961).

Henkilökuntamuutoksista ja kaikkien resurssien pienenemisestä huolimatta tälle aikakaudelle mahtuu edelleen merkittäviä onnistumisia. Chuck Jonesin ja John Dunnin käsikirjoittama Beep Prepared (1961) kuuluu viimeisiin todellisiin Maantiekiitäjä -klassikoihin. Siinä näkyvät yhä kaikki ne samat ainekset, jotka tekevät Maltesen käsikirjoittamista Maantiekiitäjä -lyhäreistä toimivia ja se sai myös Oscar-ehdokkuuden.

Mel Blanc jatkoi piirroshahmojen äänenä heti herättyään koomasta.

Lisää ongelmia oli kuitenkin luvassa, kun Looney Tunes -hahmojen äänenä toiminut Mel Blanc joutui vakavaan auto-onnettomuuteen vuonna 1961. Blancin hidas toipuminen vaikeutti keskeneräisten ja uusien lyhärien tuotantoa useilla animaatiostudioilla. Lähellä kuolemaa käynyt Blanc jatkoi koomasta herättyään ääninäyttelyä aluksi sairaalavuoteeltaan ja myöhemmin omasta kodistaan käsin. Warnerin ja Hanna-Barbera -studion äänimiehet joutuivat virittämään hänen ympärille äänitysstudion, jotta keskeneräiset ja uudet animaatiotuotannot saataisiin taas käyntiin. 

Vaikka Mel Blanc toipui lähes täysin, hänen ei kyennyt enää koskaan tekemään kovaäänisimpiä hahmoja kuten Viiksi-Vallua ja Kukko Koppavaa samanlaisella energialla kuin aiemmin. Blancin onnettomuus ei kuitenkaan haitannut Maantiekiitäjä -lyhärien tuotantoa, koska ne eivät tunnetusti sisältäneet dialogia. Tuotannossa oli kuitenkin eräs isompi poikkeustapaus.

Epäonnistunut TV-pilotti elokuvaksi

 Hylätyn Maantiekiitäjä -televisiosarjan pilotti esitettiin elokuvateattereissa vuonna 1962.

Vuonna 1962 valmistui Chuck Jonesin ohjaama puolen tunnin mittainen pilottielokuva The Adventures of Road Runner. Sen tarkoituksena oli laajentaa Maantiekiitäjän ja Kelju K. Kojootin maailma televisioon sopivaksi sarjaksi. Tässä projektissa Jones ei enää ajatellut hahmoja pelkästään lyhytelokuvien kautta, vaan halusi tutkia, miten hahmot toimisivat jatkuvassa televisiosarjassa. Pilotissa Kojootille ja Maantiekiitäjälle ei annettu lyhytelokuvien tapaan vitsikkäitä latinankielisiä nimiä. Lisäksi Kelju K. Kojootti puhuu siinä ensimmäistä kertaa yleisölle Maantiekiitäjän jahtaamisen lomassa. Mel Blanc antaa jälleen Kelju K. Kojootille Väiski Vemmelsääri -lyhytelokuvista tutun äänen. Sen avulla Kojootti analysoi pieleen menneitä ansoja ja kuvailee Maantiekiitäjän erilaisia makuja.

Pilotissa esiintyy myös Chuck Jonesin aiemmista Looney Tunes -lyhytelokuvista From A to Z-Z-Z-Z (1954) ja Boyhood Daze (1957) tuttu lapsihahmo Ralph Phillips, joka seuraa Maantiekiitäjä -pilottia kaverinsa kanssa televisiosta.

The Adventures of Road Runner (1962) -pilotin materiaalista koostettiin kolme lyhäriä.

Pilottia ei kuitenkaan ostettu sellaisenaan televisioon, mutta sen materiaalia hyödynnettiin osittain tulevissa lyhytelokuvissa To Beep or Not to Beep (1963), Zip Zip Hooray! (1965) ja Road Runner A-Go-Go (1965). Osa tämän hylätyn pilotin jatko-osaan tehdystä materiaalista hyödynnettiin yhdessä Jonesin viimeisistä Väiski Vemmelsääri -lyhytelokuvista, Hare-Breadth Hurry (1963), jossa Väiski tuuraa poikkeuksellisesti Maantiekiitäjää. Poikkeuksellista on myös se, ettei Kelju K. Kojootti puhu lyhytelokuvassa lainkaan, vaikka esiintyy siinä Väiskin kanssa.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

21. Hopalong Casualty (1960) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
22. Zip ’N Snort (1961) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
23. Lickety-Splat! (1961) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
24. Compressed Hare (1961) — Väiski Vemmelsääri & Kelju K. Kojootti
25. Beep Prepared (1961) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Oscar-ehdokkuus

Chuck Jonesin viimeiset Warner-vuodet (1962–1963)

Väiski, Ralph ja Sam jättävät valkokankaan useiksi vuosiksi Chuck Jonesin kanssa.

Warnerin studio koki vuonna 1962 myös toisen vielä suuremman takaiskun. Carl Stallingin musiikillista perinnettä Looney Tunes -piirretyissä hienosti jatkanut Milt Franklyn kuoli yllättäen sydänkohtaukseen kesken Tipi & Sylvesteri -lyhytelokuvan äänitysten. Tämän seurauksena uusien piirrettyjen musiikkimaailma muuttui orkesterimusiikista atonaalisemmaksi, mekaanisemmaksi ja jännitteisemmäksi. Uudeksi säveltäjäksi palkattiin William Lava, jonka työ viimeisten Looney Tunes -lyhärien musiikin parissa jakaa vahvasti ihmisten mielipiteet.

Kaiken kukkuraksi Chuck Jones sai potkut Warnerin animaatiostudiolta sopimusrikkomuksen vuoksi. Hän oli työskennellyt salaa MGM:n Gay Purr-ee (1962) -animaatioelokuvan parissa ilman Warnerin hyväksyntää. Pian Jonesin potkujen jälkeen Warner sulki lopulta täysin oman animaatio-osastonsa vuonna 1963. Tämä päätti yhden amerikkalaisen animaatiohistorian merkittävimmistä aikakausista.

Samalla päättyivät myös useat Jonesin luomat tai kehittämät hahmosarjat. Viimeinen Lammaskoira -lyhäri julkaistiin vuonna 1963, ja sen ohjasivat poikkeuksellisesti animaattoreina tunnetut Richard Thompson ja Phil Monroe Jonesin käsikirjoituksen pohjalta.

Jopa kaikkien uusien Väiski Vemmelsääri -lyhärien tuotanto lopetettiin useiksi vuosikymmeniksi, koska Warnerin ylimmän johdon mukaan siihen asti tuotetut Väiski Vemmelsääri -lyhärit, joita oli kertynyt yli 170 kappaletta, riittivät hyvin televisiouusintojen tarpeisiin. Viimeinen kultakauden Väiski Vemmelsääri -lyhäri False Hare julkaistiin vuonna 1964, ja sen ohjasi Robert McKimson.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

31. A Sheep in the Deep (1962) – Ralph Susi ja Sam Lammaskoira
32. Zoom at the Top (1962) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
33. Woolen Under Where (1963) – Ralph Susi ja Sam Lammaskoira
34. Hare-Breadth Hurry (1963) – Väiski Vemmelsääri & Kelju K. Kojootti
35. To Beep or Not to Beep (1963) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti

Warnerin kultakausi oli perustunut vahvoihin yksittäisiin tekijöihin, jotka saivat kehittää omaa tyyliään. Kun taloudelliset paineet, televisio ja studiorakenteiden muutokset muuttivat toimintaa, tämä järjestelmä ei enää ollut mahdollinen. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä eivät kuitenkaan kadonneet. Televisio piti ne elossa, ja myöhemmin uudet tekijät yrittivät palauttaa hahmot jopa valkokankaalle hyvin vaihtelevin tuloksin.

Kultakauden rippeet – Depatie–Freleng -aikakausi (1964–1966)

Friz Freleng ja Robert McKimson ohjasivat muutaman Maantiekiitäjä -lyhärin Jonesin jälkeen.

Warner Brosin oman animaatio-osaston sulku päätti yhden amerikkalaisen animaatiohistorian merkittävimmistä aikakausista. Jonesin viimeinen kultakauden Maantiekiitäjä-lyhäri War and Pieces julkaistiin hänen potkujensa jälkeen vuonna 1964, ja se sai kunnian olla kolmanneksi viimeinen Warner Bros. Cartoons. -sarjan Looney Tunes -lyhytelokuva. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä olivat kuitenkin suosionsa huipulla. Niistä oli valmistettu tähän mennessä vain noin 25 lyhäriä, vaikka niiden kysyntä lisääntyi varsinkin television puolella.

Ratkaisuksi Warner jatkoi Looney Tunes -animaatioiden tuotantoa yhteistyössä Friz Frelengin ja tuottaja David DePatien perustaman DePatie–Freleng Enterprises -studion kanssa, joka ensin perustettiin Warnerin lakkauttaman animaatio-osaston tiloihin. Freleng oli yksi Warnerin kultakauden tärkeimmistä ohjaajista, joka oli vastannut muun muassa Putte Possun, Sylvesterin ja Viiksi-Vallun kaltaisista tähtihahmoista. DePatie puolestaan oli saanut muutaman vuoden kokemusta Warnerin animaatioiden tuottajana, ja näki selvän markkinaraon uusissa, mutta halvemmissa teatterilevitykseen tarkoitetuissa lyhytanimaatioissa. Hän myös onnistui houkuttelemaan takaisin töihin runsaasti Warnerin animaatioiden entistä henkilökuntaa.

DPF studio mahdollisti Warnerille tiettyjen kultakauden Looney Tunes -hahmojen jatkumisen alihankituissa piirretyissä, vaikka niiden tuotanto oli muuttunut perusteellisesti. Ennen ohjaajat, animaattorit ja käsikirjoittajat saivat hioa uusia hahmoideoita vuosien ajan. Nyt television myötä animaatiosta oli tullut enstistä selkeämmin nopeasti kulutettava teollinen tuote. DPF:n ja Warnerin sopimuksen tavoitteena oli ennen kaikkea pitää Looney Tunes -sarjan sillä hetkellä suosituimmat hahmot kuten Repe Sorsa, Speedy Gonzales sekä Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä esillä pienemmillä kustannuksilla. Koska elokuvateattereissa esitettävien lyhytelokuvien kysyntä oli edelleen laskussa, Warnerin klassisten hahmojen tuotannossa alettiin painottaa tehokkuutta enemmän kuin aikaisempaa taiteellista kunnianhimoa.

Maantiekiitäjä jatkaa ilman Chuck Jonesia

Robert (Bob) McKimson & Isadore (Friz) Freleng.

Maantiekiitäjä -sarjaa oli mahdollista jatkaa kustannustehokkaasti, koska sen koko idea perustui hyvin yksinkertaiseen lähtökohtaan. Kelju K. Kojootti yrittää jatkuvasti keksiä uuden tavan saada kiinni Maantiekiitäjän, mutta jokainen suunnitelma epäonnistuu. Se kuulostaa yksinkertaisemmalta kuin mitä se lopulta oli.

Chuck Jonesin aikana tämän asetelman ympärille rakennettiin lähes täydellinen komediallinen järjestelmä. Sarjan vahvuus ei ollut pelkästään itse ideassa, vaan siinä, miten tarkasti jokainen yksityiskohta toteutettiin. Hahmojen liikkeet, ajoitus, musiikki ja tauot muodostivat kokonaisuuden, jossa pienikin muutos vaikutti lopputulokseen.

Depatie–Freleng-kaudella hahmot säilyivät ennallaan, mutta Jonesin luotsaama tekijäryhmä oli poissa. Tämän vuoksi uudet Maantiekiitäjä -lyhärit eivät yrityksestä huolimatta pystyneet saavuttamaan Jonesin parhaiden töiden tasoa. Osittain tämän vuoksi DPF valmisti kaksi epävirallista Looney Tunes -lyhytelokuvaa Chuck Jonesin Maantiekiitäjän seikkailut (1962) -pilotin materiaaleista. Sen jälkeen Friz Freleng ohjasi hänen viimeiseksi kultakauden Looney Tunes -ohjaukseksi jääneen The Wild Chase (1965) -lyhärin uusiokäyttäen animaatiota useista Jonesin ohjaamista Maantiekiitäjä -lyhäreistä. Lyhärin tarina, jossa Sylvesteri ja Kelju K. Kojootti yrittävät pilata Speedy Gonzalesin ja Maantiekiitäjän välisen nopeuskilpailun, on perusidealtaan hyvä, mutta sen toteutus kärsii valtavasti pienestä budjetistaan.

DPF -studion Looney Tunes -lyhärien tunnukset.

Jotkut tämän aikakauden tuotannot onnistuivat paremmin. Mukana oli edelleen vanhan Warnerin kokemusta, sillä Robert McKimson, joka loi Tasmanian Tuholaisen, Speedy Gonzalesin ja Kukko Koppavan, osallistui parin Maantiekiitäjä -lyhärin tekoon ohjaajana. Hän valvoi myös televisioon suunnatun ja osittain Jonesin ohjaamista lyhäreistä koostuvan Maantiekiitäjä Shown (The Road Runner Show, 1966) välianimaatioiden tuotantoa. McKimsonin ohjaamat Rushing Roulette (1965) ja Sugar and Spies (1966) ovat kohtuullisen kunnianhimoisia töitä, mutta myös hyvin erilaisia verrattuna Jonesin töihin. 

DPF -studion Maantiekiitäjä -lyhäreissä ei ollut enää käytössä huvittavia latinankielisiä nimiä, ja niiden vitsit rakentuivat usein yksittäisen aiheen ympärille. Viimeiseen kultakauden Maantiekiitäjä -lyhäriin Sugar and Spies (1966) McKimson ammensi innoitusta vallallaan olevasta vakoiluelokuvien nousukaudesta, jonka James Bond -elokuvasarja käynnisti 1960-luvun alussa. Kyseinen Maantiekiitäjä -lyhäri on myös ainoa, johon musiikin on säveltänyt Walter Greene (1910–1983), joka aloitti samana vuonna säveltämään Friz Frelengen Oscarilla palkitun Vaaleanpunaisen Pantteri -sarjan lyhytelokuvia Henry Mancinin alkuperäismusiikin pohjalta. Koska DPF:n kunnianhimo, aika ja resurssit olivat suuremmin kiinni Vaaleanpunainen Pantteri -lyhärien tuotannossa, studio päätti ulkoistaa useat Warnerin tilaamat Maantiekiitäjä -lyhärit toiselle studiolle, ja se osoittautui pahaksi virheeksi ainakin katsojien osalta.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

36. War and Pieces (1964) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti

36. Zip Zip Hooray! (1965) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti + Ralph Phillips / Koostelyhäri
37. Road Runner A-Go-Go (1965) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Koostelyhäri
38. The Wild Chase (1965) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti + Sylvesteri & Speedy Gonzales
39. Rushing Roulette (1965) – Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti

Mahalasku – Format Films & Rudy Larriva (1965–1966)

Rudy Larrivan Maantiekiitäjä -lyhärit muistetaan heikosta animaatiosta ja kierrätetystä musiikista.

Warnerin DePatie–Freleng -studiolta alihankkimat uudet Looney Tunes -lyhärit siirtyivät entistä selvemmin televisioanimaation tasolle. DPF työllisti talon sisällä erityisesti Robert McKimsonia, joka ohjasi kuin liukuhihnalta Warnerin alihankkimia Repe vs. Speedy -lyhäreitä. Yksi DPF-studion Vaaleanpunaisen Pantterin menestyksen ja siitä seuranneen ylikuormituksen vaikutuksista oli, että suurin osa uusista Maantiekiitäjä -lyhytelokuvista ulkoistettiin Format Films -studiolle.

Rudolph (Rudy) Larriva, William (Bill) Lava & Walter Greene.

Herbert Klynnin ja Jules Engelin vuonna 1959 perustama Format Films oli 1960-luvulla erityisesti televisioanimaatioista tunnettu studio. Sen toimintamalli poikkesi merkittävästi siitä tavasta, jolla Warnerin klassiset lyhytelokuvat oli tehty 1940- ja 1950-luvuilla. Televisio vaati nopeasti tuotettavaa ja edullisempaa sisältöä, mikä tarkoitti väistämättä kompromisseja animaation määrässä, yksityiskohtaisuudessa ja tuotannon viimeistelyssä.

Uusien Maantiekiitäjä -lyhärien ohjaajaksi valikoitui talon sisältä Rudy Larriva (1916–2010), joka oli aikaisemmin työskennellyt Chuck Jonesin animaattorina Warnerilla 1940-luvun alussa. Larrivalla oli siis kokemusta Jonesin tyylistä, mutta tuotanto-olosuhteet olivat täysin erilaiset kuin Warnerin kultakauden aikana. Jonesin Gee Whiz-z-z-z-z-z-z (1956) -lyhäriin taustat suunnitellut Ernie Nordli toimi Larrivan Maantiekiitäjä -lyhärien taustataiteilijana, joten miljööt muistuttavat edelleen Maurice Nobelin estetiikkaa. Lisäksi Larrivan työryhmässä työskenteli Friz Frelengen parhaimpina animaattoreina tunnettu Virgil Ross (1907–1996). Muutamien työntekijöiden vankka kokemus ei kuitenkaan näy vahvasti näiden lyhärien laadussa.

Ernie Nordlin taustat mukailevat Maurice Noblen tyyliä.

Format Filmsin tuotannoissa tavoitteena oli saada valmista materiaalia tehokkaasti. Tämän vuoksi hahmoanimaatiota yksinkertaistettiin ja yksityiskohtia karsittiin. Samoja ja helposti toistettavia Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän animoituja liikeratoja käytettiin yhä uudelleen eri kohtauksissa ja lyhytelokuvissa. Aiemmasta käytännöstä poiketen William Lavan musiikkia ei enää sävelletty erikseen kutakin lyhytelokuvaa varten, vaan samaa musiikkia ja samoja taustamaalauksia kierrätettiin lyhytelokuvasta toiseen. Tämä vähentää Rudy Larrivan ohjausten visuaalista ja äänellistä omaleimaisuutta ja saa ne vaikuttamaan keskenään samankaltaisilta. Nämä Larriva 11 -nimellä tunnetut yksitoista Maantiekiitäjä -lyhytelokuvaa kärsivät erityisen paljon animaation heikosta ajoituksesta ja ylipitkitetyistä vitseistä, joista puuttuu puhti ja tuoreus.

Vaikka Rudy Larrivan Maantiekiitäjä -lyhärit tunnetaan yleensä sarjan heikoimpina, niissä on myös joitain omaperäisiä ideoita. Larriva nivoo jotkut Maantiekiitäjä -lyhärinsä yhden aiheen tai Kelju K. Kojootin päähänpiston ympärille ja tästä ovat esimerkkejä Boulder Wham! (1965), Just Plane Beep (1965), Chaser on the Rocks (1965), The Solid Tin Coyote (1966) ja Clippety Clobbered (1966). Nämä lyhärit olisivat voineet muuttua paremmiksi Jonesin työryhmän käsissä kymmenen vuotta aiemmin, mutta tällaisenaan ne eivät edusta lainkaan Maantiekiitäjä -sarjan parhainmistoa.

Raha ei takaa laatua

Gene Deitchin ja Chuck Jonesin Tom & Jerry -lyhärit eivät myöskään saavuttaneet suosiota.

Vaikka Rudy Larrivan Maantiekiitäjä -lyhytelokuvia pidetään yleensä sarjan heikoimpina, niillä on oma historiallinen merkityksensä. Ne osoittavat konkreettisesti, miten suuri vaikutus alkuperäisellä Warnerin animaatioiden ohjaajilla, käsikirjoittajilla, animaattoreilla, suunnittelijoilla ja muilla työntekijöillä oli Looney Tunes -hahmojen menestykseen. Pelkkä budjetin koko ei täysin sanele, tuleeko lyhytelokuvasta hyvä, vaan siihen vaikuttavat ennen kaikkea sen keskeiset taiteilijat. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä eivät olleet pelkästään hyvä idea, joka toimi automaattisesti. Niiden parhaat lyhärit syntyivät tietynlaisen luovan yhteistyön tuloksena. 

Samalla tavalla MGM:n tsekkoslovakialaiselle Rembrandt Films -studiolle 1960-luvun alussa ulkoistamat 13 uutta Tom & Jerry -lyhäriä eivät kokeneen UPA-animaattori Gene Deitchin (1924–2020) ohjauksessa menestyneet halutulla tavalla. Heti sen jälkeen MGM ulkoiti uudet Tom & Jerry -lyhärit Les Goldmanin ja Chuck Jonesin Sib Tower 12 Productions -studiolle eivätkä ne siltikään menestyneet halutulla tavalla. Vaikka budjetit olivat pienempiä, tekijät olivat kokeneita.

En suosittele kellekään Rudy Larrivan Maantiekiitäjä -lyhäreistä.

Historiaa värittää myös tieto siitä, että Chuck Jones kantoi kaunaa Rudy Larrivaa kohtaan vuodesta 1943 lähtien. Larriva joutui toisen maailmansodan aikana armeijan palvelukseen, mikä jätti Jonesin työryhmän animaattorikokoonpanoon tuntuvan aukon. Larrivaa pidettiin tuolloin Jonesin työryhmän parhaana animaattorina. Kun Larriva sodan jälkeen halusi palata Warnerille, Jones ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä takaisin työryhmäänsä. Tämän taustan vuoksi on usein spekuloitu, tekikö Larriva omat Maantiekiitäjä -lyhytelokuvansa tarkoituksella kunnianhimottomammin kuin olisi kyennyt eräänlaisena kostona Jonesille. Varmaa näyttöä tästä ei kuitenkaan ole.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

41. Run, Run, Sweet Road Runner (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
42. Tired and Feathered (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
43. Boulder Wham! (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
44. Just Plane Beep (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
45. Hairied and Hurried (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
46. Highway Runnery (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
47. Chaser on the Rocks (1965) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
48. Shot and Bothered (1966) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
49. Out and Out Rout (1966) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
50. The Solid Tin Coyote (1966) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
51. Clippety Clobbered (1966) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti

52. Sugar and Spies (1966) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Kultakauden päätös

Teatterianimmatioiden lopulliset jäähyväiset (1966–1969)

Peruttu projekti, jossa vanhojen Maantiekiitäjä -lyhärien päälle olisi lisätty kommenttiraita.

Rudy Larrivan ja Format Filmsin kauden jälkeen Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän alkuperäinen teatterilyhytelokuvien aikakausi tuli käytännössä päätökseensä. Vuoteen 1966 mennessä Hollywoodin animaatioala oli muuttunut niin perusteellisesti, ettei 1940- ja 1950-lukujen kaltainen kultakausi ollut mitenkään toistettavissa. Siitä huolimatta taloudellisissa vaikeuksissa ollut Jack Warnerin johtama Warner Bros. Pictures, Inc. ja kanadalaissyntyisten liikemiesten Eliott Hymanin ja Raymond Katzin vuonna 1957 perustama tuotantoyhtiö Seven Arts Productions yhdistyivät yrityskaupan myötä Warner Bros.-Seven Arts -yhtiöksi. Ensitöikseen Warner Bros.-Seven Arts päätti käynnistää oman animaatiostudionsa uudelleen ja luoda uusia tähtihahmoja vanhojen Looney Tunes -hahmoja tilalle. Monet tämän viimeisen aikakauden hahmoista, kuten Alex Lovyn (1913–1992) luoma Cool Cat ja Merlin the Magic Mouse, eivät useista lyhäreistään huolimatta löytäneet yleisöä. Yksi halvahko, mutta siitä huolimatta toteuttamatta jäänyt projekti oli nimeltään Road Runner Cavalcade with the Bird Watcher, jossa elävän näyttelijän esittämä lintubongari olisi kommentoinut vanhojen Maantiekiitäjä -lyhärien tapahtumia puolen tunnin pituisissa jaksoissa.

Vain pari vuotta animaatiostudion uudelleenavaamisen jälkeen ilmestyi Warnerin viimeinen valkokankaalla esitetty Looney Tunes & Merrie Melodies -lyhäri. Robert McKimsonin ohjaama Cool Cat -lyhäri Injun Trouble sai ensi-iltansa vuonna 1969 ja päätti neljäkymmentä vuotta kestäneen, yli tuhannen lyhärin mittaisen sarjan.

Vähemmän riemukkaista loppuvuosista, halvoista alihankintalyhäreistä ja alkuperäisen animaatiostudion sulkeutumisesta huolimatta alkuperäisten Looney Tunes -hahmojen tunnettuus oli kasvanut niin suureksi, ettei Warner voinut yksinkertaisesti luopua niistä kokonaan. Ratkaisuksi muodostui siirtyminen uuteen aikakauteen, jossa televisio nousi tärkeimmäksi tavaksi esitellä klassisia hahmoja yleisölle.

KOJOOTIN HOPEAKAUSI (1960–)

Maantiekiitäjä on kolmas Looney Tunes -hahmo, joka sai nimikkosarjansa televisioon.

Televisio pelastaa klassikot

Televisiokanavat tarvitsivat jatkuvasti uutta sisältöä, mutta halvalla. Siksi vanhat elokuvateattereihin tehdyt animaatiot alkoivat kiinnostaa televisioyhtiöitä. Kalliisti valmistetut lyhytelokuvat, jotka oli alun perin tehty kertakäyttöisiksi, saivat televisiossa uuden elämän. Useisiin kohderyhmiin vedonneen Väiski Vemmelsääri Shown ja sitä seuranneiden sarjojen myötä myös Looney Tunes -hahmot löysivät helposti uusia ja entistä laajempia yleisöjä.

Vuonna 1966 käynnistynyt The Road Runner Show teki Maantiekiitäjästä ja Kelju K. Kojootista entistä tunnetumpia erityisesti nuorempien katsojien keskuudessa. Elokuvateattereihin tehdyt klassikot, joista vanhin oli tuolloin jo 17 vuotta vanha, löysivät uudesta sukupolvesta tuoreen yleisön televisioruudun kautta. Maantiekiitäjä Show muistetaan erityisesti sen hilpeästä tunnusmusiikista, jonka sävelsi ja lauloi Barbara Cameron (1926–2013). Sarjaa on esitetty Suomessa Kolmoskanavalla 1980-luvun lopulla ja uusintana MTV3-kanavalla vuosina 2006–2014.

Plymouth Road Runner oli aikoinaan tunnettu automerkki.

Televisiomainonnan ja erilaisten sponsorisopimusten ansiosta Looney Tunes -hahmot menestyivät entistä paremmin ja saivat yhä enemmän näkyvyyttä myös oheistuotteissa. Yksi toistaiseksi suurimmista tapauksista koitti vuonna 1968, kun Plymouth lanseerasi animaatioista tutun Maantiekiitäjän nimellä ja kasvoilla varustetun automallin. Jopa auton torven ääni muistutti piirretyn Maantiekiitäjän tööttäystä.

Televisiosensuuri

Savukkeet ja intiaanit sensuroitiin jo 1960-luvun televisiosta.

Kaikkia Looney Tunes -lyhäreitä ei kuitenkaan voitu siirtää television lauantaiaamujen piirretyiksi aivan kivuttomasti. Televisioyhtiöiden johtajat halusivat suunnata piirretyt ensisijaisesti lapsille, joten niistä alettiin poistaa vanhentuneeksi tai sopimattomaksi katsottua sisältöä. Karsinnan kohteeksi joutuivat esimerkiksi etniset stereotypiat, tupakointi, alkoholi ja väkivalta, jonka pelättiin kannustavan lapsia jäljittelemään hahmojen käytöstä.

Surullisenkuuluisa esimerkki tästä on niin sanottu Censored Eleven. Vuonna 1968 yksitoista pahimmin rasistiseksi katsottua Looney Tunes & Merrie Melodies -lyhäriä vedettiin kokonaan pois Yhdysvaltain televisiolevityksestä.

Vuonna 1966 esitetty Maantiekiitäjä Show leikkasi esimerkiksi Ralphin ja Samin tupakkatauon lyhytelokuvasta A Sheep in The Deep (1962). Lisäksi amerikkalaiset televisiokanavat ovat vuosien saatossa leikanneet War and Pieces (1964) -lyhytelokuvasta usein pois kiinalaisen Maantiekiitäjän. Tällä hetkellä ainoa toistaiseksi restauroimaton Maantiekiitäjä -lyhytelokuva on Run, Run, Sweet Road Runner (1965), jossa Kelju K. Kojootti tanssii sadetanssin intiaaniksi pukeutuneena.

Erinäisistä televisiosensuureista huolimatta itse Warner Bros. on ansiokkaasti kunnostautunut julkaisemalla Looney Tunes -lyhytelokuvia sekä DVD- että Blu-ray-formaateilla sensuroimattomina. Julkaisuihin on kuitenkin liitetty varoitusleima, jossa huomautetaan, että animaatiot saattavat sisältää vanhentunutta huumoria, joka voi loukata joitakin nykykatsojia. Tämä menettely on ollut keräilijöiden ja alkuperäisistä lyhytelokuvista syvällisemmin kiinnostuneiden mieleen.

Chuck Jonesin myöhemmät paluut

Chuck Jones toi myöhempiin Maantiekiitäjä -lyhäreihinsä ripauksen kultakaudesta.

Vaikka Chuck Jonesin työskentely Warnerin animaatiostudiolla päättyi hänen irtisanomiseensa vuonna 1963, hän ei koskaan täysin irtautunut luomistaan hahmoista. Hän palasi myöhemmin vielä muutaman kerran Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän pariin oman Chuck Jones Productions/Enterprises -studionsa kautta Warnerin tilauksesta. Ensin Jones ohjasi kasvatukselliseen The Electric Company (1971–1977) -lastensarjaan muutaman animoidun Maantiekiitäjä -sketsin. Tämän jälkeen hän ohjasi vielä kolme varsinaista Maantiekiitäjä -lyhytelokuvaa, jotka ovat Freeze Frame (1979), Soup or Sonic (1980) ja Chariots of Fur (1994). Kaksi ensimmäistä sisältyivät televisiolle tuotettuihin erikoisohjelmiin Bugs Bunny's Looney Christmas Tales (1979) ja Bugs Bunny's Bustin' Out All Over (1980). Chariots of Fur (1994) puolestaan julkaistiin elokuvateattereissa Riku Rikas (Richie Rich, 1994) -elokuvan yhteydessä. Se jäi myös viimeiseksi Chuck Jonesin ohjaamaksi Maantiekiitäjä -lyhytelokuvaksi.

Looney Tunes -aiheiset erikoisohjelmat olivat katsottuja aina 1970-luvulta 1990-luvulle.

Animaation kultakauden jälkeisissä tuotannoissa näkyvät sekä Chuck Jonesin vahva ymmärrys Looney Tunes -hahmoista että animaatioalan muuttunut todellisuus. Hän tiesi edelleen, mikä teki Maantiekiitäjä -lyhytelokuvista toimivan, vaikka televisioanimaation laatu ei enää yltänyt teatteriklassikoiden tasolle. Heikoista tuotanto-olosuhteista huolimatta Jones onnistui omilla piirroksillaan tuomaan joihinkin kohtauksiin ripauksen siitä loistosta, joka oli parhaimmillaan ominaista hänen kultakauden ohjaukselleen. Tämä oli sitäkin vaikuttavampaa, kun käytettävissä ei ollut kunnollista budjettia eikä monia hänen alkuperäisen työryhmänsä taiteilijoita.

Chuck Jonesin Väiski on aina Väiski -antologiaelokuvan menestys sai Friz Frelengen ohjaamaan vastaavia.

Kasvavista tuotantorajoitteista huolimatta Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä säilyivät ennen kaikkea tunnetuina 1970–1990-luvuilla. Alkuperäisiä lyhäreitä esitettiin televisiossa sekä ihan sellaisenaan että osana erikoisohjelmia kuten dokumentteja ja tv-spesiaaleja, joita Warner alihankki pääosin Chuck Jones Productions/Enterprises -studiolta ja DePatie–Freleng Enterprises -studiolta. Lisäksi Maantiekiitäjä -lyhärit palasivat televisiosta valkokankaalle Väiski on aina Väiski -antologiaelokuvassa (The Bugs Bunny/Road Runner Movie, 1979), jonka loppukolmannes sisälsi parhaita paloja Jonesin Maantiekiitäjä -lyhäreistä. Elokuvan menestys sai Warnerin jälleen avaamaan oman animaatiostudionsa.

Vaivihkaa nämä jo useita vuosikymmeniä vanhat Warnerin kultakauden animaatiot alkoivat saada tunnustusta myös taidepiireissä. Alkuperäisiä, useita vuosikymmeniä säilyneitä luonnoksia, taustamaalauksia ja piirroskalvoja alettiin asettaa näytteille museoissa, ja kiinnostus niiden alkuperäisiä tekijöitä kohtaan kasvoi. 1980-luvun puolivälistä lähtien maailmaa kiertänyt The Art of Warner Bros. Cartoons -näyttely käväisi myös Suomessa, Espoon modernin taiteen museo Emmassa, vuonna 2013.

Looney Tunes -aiheisia antologiaelokuvia 1980-luvulta.

Warnerin avattua animaatiostudionsa uudestaan, ja David DePatien myytyä DePatie–Freleng Enterprises -studionsa Marvelille vuonna 1981, Friz Freleng palasi kunnolla Looney Tunes -piirrettyjen pariin ja ohjasi seuraavat kolme antologiaelokuvaa: The Looney Looney Looney Bugs Bunny Movie (1981), 1001 Rabbit Tales (1982) ja Daffy Duck's Fantastic Island (1983). Freleng jäi eläkkeelle 1980-luvun puolivälissä, mutta Chuck Jones jatkoi uraansa sekä Looney Tunes -projektien että omien tuotantojensa kanssa aina kuolmaansa saakka. Hänen viimeiseksi työksi jäi verkkoon suunniteltu Timber Wolf (2001) -lyhärisarja, joka toteutettiin Flash-animaationa. 

Vaikka alkuperäisistä tekijöistä vain Friz Freleng ja Chuck Jones olivat tuolloin vielä elossa ja saivat osakseen paljon ansaitsemaansa mediahuomiota sekä tunnustusta elämäntyöstään, Warner Bros. alkoi viedä Looney Tunes -brändiä heti 1990-luvun taitteessa aivan uusiin suuntiin.

Tämän aikakauden lyhytelokuvat

• Freeze Frame (1979) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
• Soup or Sonic (1980) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti
• Chariots of Fur (1994) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti 

LOONEY TUNES - BRÄNDIN NOUSUT JA LASKUT

Looney Tunes -hahmot ovat esiintyneet epätasaisissa hybridielokuvissa.

Warner Bros. panosti Looney Tunes -hahmojen näkyvyyteen poikkeuksellisen paljon 1990-luvulla. Tähän vaikutti amerikkalaisen kultakauden animaation uusi tuleminen, jonka käynnisti yksi 1980-luvun suurimmista ja arvostetuimmista elokuvatapauksista, ja jota muistellaan vielä tänäkin päivänä lajityyppinsä mestariteoksena. 

Tässä vaiheessa käsittelen Looney Tunes -brändin suurimpia nousuja ja laskuja sekä televisio- että teatterianimatioiden muodossa. Pyrin useilla kuvilla havainnollistamaan samalla amerikkalaisen animaatioteollisuuden muutosta, joka nojaa entistä enemmän ulkomailta halvemmalla alihankittuun animaatioon varsinkin televisiotuotannoissa. Tästä eteenpäin Warner Bros. on alihankkinut Looney Tunes -projektiensa animaation ulkomailta, vaikka projektien suunnittelu ja valvonta tapahtuu edelleen Pohjois-Amerikassa. Animaatiota näissä tuotannoissa on ollut mukana tekemässä useita studioita ympäri maailman. Esimerkiksi 1990-luvulla valmistettuja Warnerin animaatiosarjoja työsti yhdysvaltalaisten studioiden lisäksi muun muassa japanilainen TMS Entertainment, etelä-korealainen AKOM, taiwanilainen Wang Film, kanadalainen Kennedy Cartoons ja uusiseelantilainen Freelance Animators New Zealand, ja se näkyy selkeästi sarjojen vaihtelevassa visuaalisessa laadussa. 

Animaatiotuotannon ulkoistusta tehdään nykyisin myös eurooppalaisille animaatiostudioille, joista hyvänä kotimaisena esimerkkinä toimii Gigglebug Entertainment. Pitkissä elokuvissa ulkoistuksesta johtuva laadunheittely ei näy yhtä selkeästi, koska tuotannot ovat pienimuotoisempia kuin sarjat, ja niiden työstöön käytetään enemmän aikaa ja rahaa. Siksi digitaalisessa tuotantoympäristössä toteutetut animaatiotuotannot näyttävät nykyisin vähintään tasalaatuisilta kuin nämä kalvoanimaation viimeiset taidonnäyteet.

NOSTALGIAN SIIVITTÄMÄ KULTA-AIKA

Roger Rabbit -elokuvan suosio avasi tien uusille Looney Tunes -tuotannoille.

Looney Tunes -brändin suosiota kasvattivat televisioesitysten lisäksi mainokset, oheistuotteet ja antologiaelokuvat sekä vuonna 1988 ilmestynyt Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -elokuva, joka perustuu Gary K. Wolfin vuonna 1981 julkaisemaan kirjaan. Elokuvassa näyttelijä Bob Hoskins (1942–2014) näyttelemä etsivä Eddie Valiant tutkii Roger Rabbitin epäiltyä murhaa ja paljastaa samalla juonen, jossa Toontownin piirroshahmojen ja ihmisten maailma kietoutuvat vaarallisesti yhteen. Elokuvan muissa pääosissa ovat näyttelijät Christopher Lloyd ja Joanna Cassidy sekä Charles Fleischer ja Kathleen Turner Roger ja Jessica Rabbitin äänenä.

Steven Spielbergin Amblin Entertainmentin ja Disneyn Touchstone Picturesin tuottaman film noir -elokuvan ohjasi Robert Zemeckis, ja sen animaatio-ohjauksesta vastasi Lontoossa legendaarinen Richard Williams (1933–2019). Tämä kriitikoiden ylistämä ja yleisön rakastama elokuva yhdistää saumattomasti sekä elävää kuvaa että animaatiota, ja se on huumevalistukseksi tehdyn Cartoon All-Stars to the Rescue (1990) -ohjelman ohella edelleen ainoa teos, jossa sekä Disneyn että Warnerin tunnetuimmat piirroshahmot esiintyvät yhdessä. 

Elokuvaohjaaja Steven Spielberg ylipuhui molemmat studiot lainaamaan tähtihahmonsa elokuvaan sillä ehdolla, että molempien studioiden tähdet, sekä Mikki Hiiri ja Väiski Vemmelsääri että Aku Ankka ja Repe Sorsa, saisivat yhtä paljon ruutuaikaa. Elokuva on korkean animaatiototeutuksensa asiosta kunnianosoitus kultakausen amerikkalaisille animaatioille, ja se on myös viimeisiä tuotantoja, jossa Mel Blanc toimi Looney Tunes -hahmojen äänenä. 

Looney Tunes -hahmot esiintyivät paljon erikoisohjelmissa 1990-luvun taitteessa.

Heti 1990-luvun taitteessa Väiski Vemmelsääri täytti 50 vuotta, ja sen kunniaksi Looney Tunes -hahmot olivat mediassa paljon esillä erilaisten erikoisohjelmien kautta – aivan kuin oikeat Hollywood-tähdet. Näissä erikoisohjelmissa Hollywoodin tunnetuimmat senhetkiset elokuvatähdet jakoivat muistojaan Looney Tunes -piirretyistä ja kertoivat, miten ne olivat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Ohjelmista kävi selvästi ilmi, että Looney Tunes -hahmoista oli jo tullut hyvin kiinteä osa amerikkalaista yhtenäiskulttuuria.

Looney Tunes -konkarit opettavat huumoria jälkipolville.

Korkeat tuotantoarvot ja hyvä tarina tekivät Roger Rabbit -elokuvasta vuoden elokuvatapauksen, ja sen ansiosta televisioyhtiöt olivat kiinnostuneita panostamaan myös omiin animaatiotuotantoihinsa enemmän. Varsinkin Chuck Jonesin suurena fanina tunnettu Steven Spielberg halusi tuoda Looney Tunes -hahmot uudelle sukupolvelle uusien piirrettyjen kautta, joten hän päätti tuottaa Amblin Entertainment -tuotantoyhtiönsä kautta sarjan nimeltä Tiny Toon Adventures (1990) yhteistyössä Warner Bros. Animation -studion kanssa. Sarjassa Looney Tunes -hahmot opettivat uutta sukupolvea Acme Universityssa oikeiden Toonien tavoille. Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän nuorempaa sukupolvea edustavat sarjassa Konsta Kojootti (Calamity Coyote) ja Pikkukiitäjä (Little Beeper). Tiny Toons -sarjan menestyksen vanavedessä samat tuotantoyhtiöt toteuttivat myös suositun Animaaniset (Animaniacs, 1993) -sarjan, joka otti runsaasti vaikutteita Warnerin ja MGM:n vanhoista lyhytelokuvista ja jossa vierailee myös tuttuja Looney Tunes -hahmoja.

Samoihin aikoihin CNN-uutiskanavan perustaja ja mediamoguli Ted Turner oli hankkinut useiden yrityskauppojen kautta oikeudet useiden animaatiostudioiden, kuten Hanna-Barberan, MGM:n ja Warnerin, tuotantoon. Hän päätti perustaa pelkästään piirretyille omistetun televisiokanavan, joka sai nimekseen Cartoon Network. Cartoon Network esitti vuorokauden ympäri piirrettyjä ja se mahdollisti valtavasti näkyvyyttä sekä vanhoille klassikoillle että uusille tulokkaille. Looney Tunes -hahmot kuuluivat selkeästi kanavan vetonauloihin, sillä kanavan ensimmäisen lähetyksen aloitti Friz Frelengen ohjaama Väiski Vemmelsääri -lyhäri Rhapsody Rabbit (1946) lokakuussa 1992.

Tassi tuuraa Ralphia Samille ja Maantiekiitäjä hakee Tipin rooliin.

Warnerin Tiny Toonsin menestyksen siivittämänä tuottama Batman (Batman: The Animated Series, 1992) ja Animaaniset (Animaniacs, 1993) -sarja olivat ilmiömäisiä televisioanimaatioita, joiden rinnalla tuotettiin useita pienempiä, mutta tasokkaita Looney Tunes -sarjoja. Näistä Taz-Mania (1991) ja Sylvesteri ja Tipi: Dekkarit (The Sylvester & Tweety Mysteries, 1995) olivat suosittuja uutuuksia, jotka mahdollistivat erilaisten Looney Tunes -hahmojen paluun katsojien tietoisuuteen lyhytelokuvaformaatin ulkopuolella. 

Taz-Mania -sarjassa televisiouusintojen ansiosta suureen suosioon noussut Tasmanian Tuholainen pääsee tuuraamaan Ralphia Mutton for Nothing -jaksossa, jossa Sam Lammaskoira esiintyy lähes 30 vuoden tauon jälkeen. Tämän lisäksi Taz-Mania -sarjassa esiintyy useassa jaksossa myös Kelju K. Kojoottia ulkonäöllisesti paljon muistuttava uusi hahmo, Wendal T. Wolf. Neljä vuotta myöhemmin Sylvesteri ja Tipi: Dekkarit -sarja tarjosi myös sekä tunnetuille että tuntemattomille Looney Tunes -hahmoille uutta näkyvyyttä. Esimerkiksi sarjan This Is the End -päätösjaksossa useat Looney Tunes -lyhäreistä tutut lintuhahmot, Maantiekiitäjä mukaan lukien, hakevat Tipin osaan Sylvesterin "syötyä" vastanäyttelijänsä. 

Vuonna 1995 Looney Tunes -brändin televisionäkyvyys oli korkeimmillaan, sillä niitä esittivät Cartoon Networkin lisäksi ABC, Nickelodeon, TNT/TBS, Fox Kids ja Kids' WB.

Sam on nähty myös Viiksi-Vallun autonkuljettajana Carrotblanca -lyhärissä.

Useiden televisiokanavien pyörittäessä uusia Looney Tunes -sarjoja ympäri maailmaa Chuck Jones ohjasi oman studionsa kautta sinnikäästi uusia Looney Tunes -lyhäreitä Warnerille elokuvateatterilevitykseen kuin ennen vanhaan. Kuitenkin 1990-luvun puolivälissä alkoi vähitellen ilmestyä myös uusien tekijöiden teatterilevitykseen tarkoittamia korkealaatuisia Looney Tunes -lyhäreitä. Yksi merkittävä niistä on Douglas Mc Carthyn, Spike Brandtin ja Tony Cervonen ohjaama Casablanca (1942) -parodia Carrotblanca (1995), jossa vilahtaa pienessä sivuroolissa myös Sam Lammaskoira. Tässä vaiheessa Jones alkoi antaa tilaa nuoremmille myös omassa tuotantoyhtiössään ja siirtyi pelkästään tuottajan rooliin. Chuck Jonesin viimeiseksi ohjaama Looney Tunes -lyhäri From Hare to Eternity (1997) julkaistiin vuonna 1995 kuolleen Friz Frelengen muistolle, jonka jälkeen Jones lopetti myös tuotantoyhtiönsä toiminnan. Samana vuonna Chuck Jones pääsi käymään kunniavieraana Tampereen elokuvajuhlilla, jossa esitettiin hänen koko uransa parhaimpia ohjaustöitä isolle ja innostuneelle suomalaiselle yleisölle.

Suosittujen Hare Jordan -mainosten pohjalta päätettiin tuottaa elokuva.

Kelju K. Kojootin, Maantiekiitäjän ja muiden Looney Tunes -hahmojen näkyvyys oli huipussaan 1990-luvun alussa uusien televisiosarjojen ja teatterilyhärien ansiosta. Lisäksi hahmot näkyivät useissa oheistuotteissa ja mainoksissa. Kun koripalloilija Michael Jordanin ja Väiski Vemmelsäären tähdittämät Hare Jordan -mainokset nousivat suoranaiseksi ilmiöksi, Warner ei malttanut olla hyödyntämättä sitä suuremmin ja palkkasi televisiomainokset ohjanneen Joe Pytkan pitkän elokuvan ohjaajaksi. Tuloksena syntyi Roger Rabbit -elokuvan tapaan elävää kuvaa ja animaatiota yhdistävä hybridielokuva Space Jam (1996)

Chuck Jonesin mielestä Michael Jordanin tähdittämä Space Jam epäonnistuu Looney Tunes -elokuvana.

Space Jam -elokuvassa koripalloilija Michael Jordan liittyy Looney Tunes -hahmojen koripallojoukkueeseen pelastaakseen heidät avaruusolennoilta, jotka yrittävät orjuuttaa heidät voittamalla ottelun. Elokuvan muissa pääosissa ovat näyttelijät Wayne Knight ja Bill Murray sekä DannyDeVito Swackhammerin äänenä.

Space Jam oli valtava kaupallinen menestys, jonka kautta Looney Tunes oli 1990-luvun näkyvimpiä brändejä lähes koko maailmassa. Joe Pytkan ohjaama elokuva on kuin pitkä piilomainos, jonka tarkotus on myydä mahdollisemman paljon äänilevyjä, elintarvikkeita ja ennen kaikkea Michael Jordanin sponsorituotteita. Warner halusi tehdä Looney Tunes -hahmoista pelkkiä persoonattomia maskotteja, joita voisi hyödyntää lukemattomissa oheistuottekampanjoissa entistä näkyvämmin. Warner halusi myös yksinkertaistaa Looney Tunes -huumorin steriloiduksi massaviihteeksi, josta riisuttiin pois anarkia, kantaaottavuus ja korkeakulttuurinen piikittely. 

Samalla Warner pyrki laajentamaan Looney Tunes -tuotteiden kohderyhmää selkeämmin myös tyttöihin. Tätä tavoitetta varten elokuvaan luotiin Väiskin ihastukseksi Lola-kani, joka kuvattiin kauniina ja pätevänä hahmona. Lola on sittemmin esiintynyt myös muissa Looney Tunes -tuotannoissa. Lisäksi Tipistä pyrittiin tekemään oheistuotteissa tytöille vetoavampi hahmo, sillä sen söpö ulkonäkö ja silmäripset tekivät hahmosta jo valmiiksi stereotyyppisen feminiinisen.

Elokuvasta harmistuneen Chuck Jonesin mielestä Space Jam oli kauhea elokuva, koska se ei tehnyt kunniaa klassisten piirroshahmojen, kuten Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän, perinnölle. Hänen mielestä oikea Väiski Vemmelsääri olisi pystynyt hoitamaan ulkoavaruudesta tulleet muukalaiset seitsemässä minuutissa ilman Michael Jordanin apua. Jonesin hyvänä ystävänä tunnettu elokuvaohjaaja Joe Dante jakoi esitetyn kritiikin, ja halusi varmistaa, että seuraava vastaavanlainen Looney Tunes -elokuva olisi uskollinen alkuperäisten lyhärien hengelle.

Joe Dante halusi tehdä Taas kehissä -elokuvasta onnistuneen Chuck Jonesin muistolle.

Vuonna 2003 valmistunut hybridielokuva Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action) puolestaan pyrki enemmän kunnioittamaan Looney Tunes -hahmojen omaa historiaa ja kultakauden animaatioperinnettä. Elokuvassa Repe Sorsa ja Väiski Vemmelsääri lähtevät yhdessä etsimään stunt-miehen siepattua vakooja-isää ja tämän kadonnutta timanttia, jota Acme-yhtiökin havittelee. Elokuvan pääosissa ovat näyttelijät Brendan Frazer, Jenna Elfman, Steve Martin ja Timothy Dalton. 

Tällä kertaa ihmisnäyttelijät eivät kuitenkaan vie suurinta parrasvaloa itse Looney Tunes -hahmoilta, vaan toimivat tasapainoisemmin osana tarinaa kuin Michael Jordan Space Jam -elokuvassa. Ohjaaja Joe Dante suhtautui Looney Tunes -perintöön suurella kunnioituksella, toisin kuin Warnerin ylin johto. Elokuvan animaatio-ohjauksesta ja hahmomalleista vastannut Eric Goldberg on Danten tavoin vanhojen piirrettyjen intohimoinen fani, ja se näkyy elokuvan jokaisessa animoidussa kohtauksessa. Goldberg vastasi pääanimaattorina Disneyn Aladdin (1992) -elokuvan Lampunhengen toteutuksesta, ja siitä vaikuttunut Chuck Jones piti Eric Goldbergia senaikaisena suosikkianimaattorinaan. Goldberg osallistui salaa kunnioittamansa Jonesin viimeisen Maantiekiitäjä -lyhärin animointiin kesken Disneyn Pocahontas -elokuvan tuotannon.

Vaikka tekijöillä oli halu tehdä Taas kehissä -elokuvasta kaikin puolin Looney Tunes -lyhäreile uskollinen komediaelokuva, Warnerin johto sekaantui tuotantoon niin paljon, että Joe Dante on kuvannut jälkikäteen kokemusta hänen pisimmäksi puoleksitoistavuodeksi. Johto muutti elokuvan rakennetta lennosta ja lisäsi kohtauksiin vitsejä, jotka eivät täysin sopineet klassisten piirrettyjen maailmaan. Valmiin elokuvan julkaisu lykättiin kesältä loppuvuoteen ja sen mainontaa rajattiin. Lopulta elokuvan heikko taloudellinen menestys vaikutti siihen, että Warner suhtautui varauksella suuriin Looney Tunes -projekteihin. Ne saivat odottaa melkein kaksi vuosikymmentä. Joe Danten mielestä Taas kehissä -elokuva on epäonnistuneesta totannostaan huolimatta silti parempi kuin Space Jam, ja se on ansainnut jälkikäteen arvostusta etenkin Looney Tunes -fanien keskuudessa.

UUDEN VUOSITUHANNEN KÄÄNTEET

Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat päässeet 2000-luvulla enää harvoin elokuvateattereihin.

Chuck Jonesin aikakauden jälkeen Warner on yrittänyt useita kertoja löytää uuden tavan käyttää Kelju K. Kojoottia ja Maantiekiitäjää. Tällä aikakaudella Looney Tunes -brändiä luotsasivat erityisesti Sam Register, Spike Brandt ja Tony Cervone.

Yksi ensimmäisistä 2000-luvun Looney Tunes -projekteista oli Spike Brandtin ohjaama lyhytelokuva Little Go Beep (2000), jossa nähdään Kojootin ja Maantiekiitäjän ensimmäinen takaa-ajo heidän lapsuudessaan. Little Go Beep kunnioittaa hurjuudessaan Jonesin parhaiden lyhytelokuvien vauhdikasta menoa toisin kuin pienille lapsille suunnatut Baby Looney Tunes (2002) ja Väiski Vemmelsääri rakentaa (Bugs Bunny Builders, 2022), joissa kaikki Looney Tunes -hahmot esitetään lapsina.

Vielä 2000-luvun alussa Looney Tunes -hahmoja nähtiin monipuolisesti uusissa lyhytelokuvissa, erilaisissa televisiosarjoissa ja -videoelokuvissa. Esimerkiksi Whizzard of Ow (2003) oli yksi Looney Tunes: Taas kehissä -elokuvan tuotannon aikana tehdyistä Maantiekiitäjä -lyhäreistä, joka oli tarkoitettu elokuvateatterilevitykseen. Valitettavasti Taas kehissä -elokuvan flopattua lippuluukuilla useat vielä kesken olleet Larry Doylen tuottamat Looney Tunes -lyhärit peruttiin, ja niistä valmiit jäivät vaille teatterilevitystä. Tämän aikakauden ongelmat heijastuvat yllättävän pitkälle tulevaisuuteen.

Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä ja Sam ovat vilahtaneet myös videoelokuvissa.

Muodollisesti pätevät videoelokuvat, kuten Tweety's High-Flying Adventure (2000) ja Bah, Humduck! A Looney Tunes Christmas (2006), eivät pyrkineet laajentamaan Looney Tunes -brändiä merkittävästi. Sen sijaan Spike Brandtin ja Tony Cervonen ohjaama Duck Dodgers (2003), joka perustuu Chuck Jonesin klassikkolyhytelokuvaan, on huomattavan kunnianhimoinen ja menestynyt kolmen tuotantokauden sarja, joka kunnioittaa Looney Tunes -perinnettä monipuolisesti. 

Nopeat mediaympäristön muutokset eivät olleet Looney Tunes -brändille suotuisia. Yhtäkkiä Väiski Vemmelsääri Shown kaltaisia klassikkolyhäreitä sisältäviä Looney Tunes -sarjoja ei enää esitetty valtakunnallisilla televisiokanavilla. Klassikot siirtyivät ensimmäistä kertaa kokonaan maksulliselle Boomerang-kanavalle, joka perustettiin vanhempien piirrettyjen esityskanavaksi. Muutoksen taustalla oli Cartoon Network, joka puolestaan alkoi keskittyä uusien animaatiosarjojen esittämiseen. Lisäksi monet muut maksukanavat, jotka olivat esittäneet 1990-luvulla uudempia Looney Tunes -sarjoja, jättivät ne kokonaan pois ohjelmistostaan 2000-luvun puoliväliin mennessä.

Ikivihreänä pidetyn Looney Tunes -brändin pitkä historia alkoi muodostua ongelmaksi, kun osa vanhojen piirrettyjen huumorista alkoi näyttäytyä nuorempien televisiopomojen silmissä kyseenalaisena. Esimerkiksi Speedy Gonzales poistui vuonna 1999 kolmeksi vuodeksi Cartoon Networkin ohjelmistosta, koska kanava piti hahmoa rasistisena meksikolaisena stereotypiana. Ironista kyllä, hahmo palasi lopulta televisioon osittain meksikolaisten katsojien ansiosta. He onnistuivat vakuuttamaan kanavan siitä, ettei Speedy Gonzalesia pidetty heidän keskuudessaan loukkaavana stereotypiana, vaan pikemminkin sankarina, joka teki kunniaa meksikolaisille ja heidän kulttuurilleen.

Nykyisin Loonatics -supersankareita ihmetellään jopa Warnerin animaatiostudiolla.

Koska Looney Tunes -brändi koettiin liian vanhentuneeksi, seuraavan isomman tuotannon hahmot ja tapahtumat päätettiin sijoittaa menneisyyden sijasta kauas tulevaisuuteen. Uutta sarjaa lähdettiin kehittämään poikkeuksellisesti Warnerin ulkopuolelta värvättyjen Christian ja Yvon Tremblayn kanssa. Japanilaisesta animesta ja supersankarisarjoista innoituksensa ammentanut Loonatics Unleashed (2005–2007) tehtiin esitettäväksi Warnerin omalla KidsWB-kanavalla. Sen pääasiallisena tarkoituksena oli tehdä klassisista piirroshahmoista jälleen siistejä uusille sukupolville – tosin tällä kertaa ilman alkuperäisiä hahmoja.

Loonatics Unleashed sijoittuu vuoteen 2772, jolloin meteori antaa Looney Tunes -hahmojen jälkeläisille supervoimia. Kuusikko muodostaa Loonatics-supersankariryhmän ja puolustaa futuristista Acmetropolista erilaisilta uhilta. Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän jälkeläiset olivat sarjassa puhuvia supersankareita nimeltä Tech E. Coyote ja Rev Runner.

Sarjan ensimmäinen tuotantokausi sai aikanaan huonoja arvioita vakavan sävynsä vuoksi. Toisella tuotantokaudella sarjaan tuotiin enemmän huumoria sekä tuttujen Looney Tunes -hahmojen jälkeläisiä. Sarja ei tästä huolimatta menestynyt, ja se jäi 26 jakson mittaiseksi. Nykyisin Loonatics Unleashed -sarjaa pidetään Warnerin animaatiostudiolla varoittavana esimerkkinä siitä, mitä Looney Tunes -hahmoilla ei kannata tehdä.

Nämä ovat toistaiseksi laadukkaimmat teatterilevitteiset uudet Maantiekiitäjä -lyhärit.

Koko 2000-luku osoittaa, että uudet Looney Tunes -tuotannot voivat vaihdella rajusti sekä visuaaliselta että sisällölliseltä laadultaan. Onneksi heti 2010-luvun alussa Warner päätti palata hetkeksi alkuperäisten lyhytelokuvien innovatiiviseen henkeen kokeilemalla uusia animaatiotekniikoita tietokoneanimaatiolla. Matthew O'Callaghanin ohjaamat neljä elokuvateattereissa esitettyä Maantiekiitäjä-lyhytelokuvaa ovat visuaalisesti kekseliäitä ja nykyaikaisia, mutta samalla ne kunnioittavat hienosti Chuck Jonesin luomien hahmojen perintöä. Kolme näistä lyhytelokuvista esitettiin myös Helsingin Linnanmäellä 4D-esityksinä 2010-luvun lopulla.

Maantiekiitäjä-lyhärit saivat suosiollisen vastaanoton, ja niiden jatkeeksi tuotettiin I Tawt I Taw a Putty Tat (2011) ja Daffy Duck's Rhapsody (2012). Niiden ääniraidalla hyödynnettiin jopa Mel Blancin 1950-luvulla äänittämiä LP-levyjä, joilla hän lauloi esittämiensä Looney Tunes -hahmojen, kuten näissä lyhäreissä esiintyvien Tipin, Sylvesterin ja Repen, äänellä. Vaikka Blancin äänet oli nauhoitettu 60 vuotta sitten, näissä lyhäreissä ääninäytteli toiseksi viimeistä kertaa Mummia (Granny) yli 90-vuotias äänilegenda June Foray, joka aloitti roolissa vuonna 1955. 

Tipi, Sylvesteri, Repe ja Elmeri 3D:nä.

Kaikki nämä uuden 3D-villityksen synnyttämät lyhärit olivat häikäisevän laadukkaita ja uskollisia vanhalle Looney Tunes -perinteelle. Niiden tuottaminen ja esittäminen oli kuitenkin verrattain kallista elokuvateattereiden muuttuneen ansaintamallin vuoksi. Warnerin tulevista elokuvatuotannoista ei löytynyt riittävästi koko perheen elokuvia, joiden yhteydessä lyhäreitä olisi voinut näyttää. Lisäksi elokuvateatterit eivät halunneet esittää yli kolmen minuutin pituisia lyhytelokuvia, koska niiden vaatima esitysaika söi aikaa mainoksilta ja trailereilta jokaisessa näytöksessä. Näistä syistä Warner päätti jälleen luopua pitkien elokuviensa edessä esitettävien lyhärien tuotannosta ja keskittää Looney Tunes -aiheiset projektit television puolelle.

Loonatics Unleashed -sarjan jälkeen Warnerin animaatiostudion pomo Sam Register valvoi, että seuraavat Looney Tunes -sarjat kunnioittaisivat alkuperäisten hahmojen perinnettä mieluummin enemmän kuin vähemmän. Tästä seuranneet Looney Tunes Show (2011–2014), New Looney Tunes (2015–2019), Looney Tunes Cartoons (2020–2023) ja Tiny Toons Looniversity (2023–2025) ovat sisältäneet enemmän tai vähemmän alkuperäisten lyhärien mukaisia Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä -animaatioita. 

Tilannekomediasarja on saavuttanut myöhemmin enemmän suosiota.

Sam Registerin, Spike Brandtin, ja Tony Cervonen suunnittelema The Looney Tunes Show (2011) on tilannekomediasarja, jonka kaksiulotteiset pääjaksot käsittelevät Väiski Vemmelsäären ja Repe Sorsan elämää tavallisina kansalaisina ja asuintovereina esikaupungissa, jonka aluella useat muutkin Looney Tunes -hahmot asuvat. Sarjaa varten Looney Tunes -hahmojen ulkonäköä yksinkertaistettiin huomattavasti, ja ne suunnitteli Jessica Borutski.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjänä esiintyivät sarjassa sekä 2D:nä että 3D:nä.

Pääjaksojen yhteydessä The Looney Tunes Show sisälsi israelilaisen Crew972 -animaatiostudion hyvin tyyliteltyjä, tietokoneanimoituja Maantiekiitäjä  -lyhäreitä. Ne toimivat irrallisina osioina kaksiulotteisten pääjaksojen lomassa. Sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle tietokoneanimoituja ja paljon taiteellisia vapauksia ottavia Maantiekiitäjä -lyhäreitä tuotettiin 19 kappaletta. Toisella tuotantokaudella näistä tietokoneanimoiduista lyhäreistä luovuttiin kokonaan.

Toisella tuotantokaudella hahmojen ulkonäöstä tehtiin klassisempi.

The Looney Tunes Show -sarjan toisella tuotantokaudella päähahmojen ulkonäköä muutettiin lähemmäs kultakauden piirrettyjen tuttua ulkoasua, sillä Jessica Borutskin suunnittelemat hahmomallit eivät saavuttaneet Looney Tunes -fanien keskuudessa suurta suosiota. Muutoksista huolimatta The Looney Tunes Show ei saavuttanut tilannekomediamuodollaan niin suurta katsojamenestystä, että sarjan jatkaminen olisi ollut Warnerille taloudellisesti perusteltua. Tämän vuoksi 52-jaksoinen sarja päätettiin lopettaa toisen tuotantokauden jälkeen vuonna 2014. Sarjan pohjalta julkaistiin myöhemmin itsenäinen Jeff Siergeyn ohjaama sivuelokuva Looney Tunes: Rabbit’s Run (2015).

Väiski ja puhuva "Supernero" Kelju K. Kojootti ottavat taas yhteen.

Erik Kuskan suunnittelema Wabbit (2015) pyrki jälleen jäljittelemään vanhojen lyhärien huumoria tilannekomediaformaatin sijaan. Jennie Hoffer teki Looney Tunes Show -sarjan hahmosuunnittelija Jessica Borutskin kanssa hahmoista aiempaa tyylitellympiä. Sarja rakentui aluksi pelkästään Väiski Vemmelsääreen keskittyviin lyhäreitä, joissa vain harvat klassiset Looney Tunes -hahmot, kuten puhuva Kelju K. Kojootti, vierailivat. Suurin osa sarjan hahmoista, kuten Väiskin uusi kaveri Squeaks-orava, ovat täysin tätä sarjaa varten luotuja uusia hahmoja.

Sarjan nimeä muutettiin, jotta tuttuja hahmoja voitiin tuoda lisää.

Kun Wabbit sai toisen tuotantokauden, se esitettiin nimellä New Looney Tunes (2017), jolloin siihen tuotiin mukaan enemmän tuttuja Looney Tunes -hahmoja, koska sarjaa varten luodut uudet hahmot eivät nauttineet suurta suosiota katsojien parissa. Nimimuutoksen jälkeen sarja menestyi lopulta paremmin kuin Looney Tunes Show ja sitä tuotettiin kolme tuotantokautta eli yhteensä 156 jaksoa, joista jokainen koostuu kahdesta erillisestä lyhäristä. Kelju K. Kojootti esiintyy sarjassa ilman Maantiekiitäjää 13 kertaa ja Maantiekiitäjän kanssa pari kertaa. 

Looney Tunes Cartoons on yksi onnistuneimmista uusista Looney Tunes -sarjoista.

Peter Brownqardtin tuottama Looney Tunes Cartoons -sarja sisälsi pitkästä aikaa alkuperäisille lyhytelokuville uskollisempaa huumoria. Siinä Dan Haskettin suunnittelemat hahmomallit ottivat vahvoja vaikutteita Bob Clampettin ohjaamien Looney Tunes -lyhärien tyylistä 1940-luvun alusta. Brownqardtin valvoma tuotanto mukaili tarkoituksellisesti mahdollisimman paljon kultakauden lyhärien tuotantoprosessia, jossa taiteilijoilla ja animaattoreilla on paljon luovaa valtaa tarinan, vitsien, hahmojen liikkeen ja visuaalisen tyylin suhteen. Sarja sisältää runsaasti kaksiulotteisia Maantiekiitäjä -lyhytelokuvia, ja päähahmojen rinnalla sarja sisälsi myös harvemmin alkuperäisten lyhytelokuvien ulkopuolella nähtyjä Looney Tunes -hahmoja. 

HBO Max -suoratoistopalvelun yhdeksi vetonaulaksi tuotettua Looney Tunes Cartoons -sarjaa pidetään laajalti onnistuneimpana nykyaikaisena Looney Tunes -sovituksena, ja sitä valmistettiin ennätykselliset kuusi tuotantokautta eli 82 jaksoa. Yksittäisiä lyhäreitä siinä on 209 kappaletta muutaman erikoisjakson lisäksi. Sarjaan tehtyjä Maantiekiitäjä -lyhäreitä 16 kappaletta ja Lammaskoira -lyhäreitä 4 kappaletta.

Warner toteutti lopulta moniulotteisen Space Jam -elokuvan, joka floppasi.

Looney Tunes Cartoons -sarjan nauttiessa suurta suosiota suoratoiston puolella, Space Jam -elokuvalle vuosikymmeniä kaavailtu jatko-osa Space Jam: Uusi Legenda (A New Legacy, 2021) toi koripalloilija LeBron Jamesin kanssa kaikki keskeiset Looney Tunes -hahmot jälleen valkokankaalle, ja nyt ensimmäistä kertaa sekä 2D- että 3D-hahmoina. Malcolm D. Leen tyylikkäästi ohjaama elokuva on Joe Pytkan aiemman Space Jam (1996) -elokuvan tapaan vahvasti Warnerin teettämä ja kompromissien vaivaama komiteatyö, jota on ollut tekemässä tällä kertaa neljän sijasta kuusi käsikirjoittajaa. Elokuvassa LeBron James joutuu digitaaliseen Warner Bros. -palvelimeen, jossa hänen on liittouduttava Looney Tunes -hahmojen kanssa voittaakseen koripallo-ottelun ja pelastaakseen poikansa. Elokuvan muissa pääosissa ovat näyttelijät Don Cheadle ja Cedric Joe.

Valitettavasti tämä näkyy katsojalle siinä, että itse valmis elokuva on sisällöltään rönsyilevä ja vähemmän omaperäinen kuin alkuperäinen Space Jam (1996), jossa Looney Tunes -hahmot olivat muutenkin jo sivuseikka. Space Jam: Uusi Legenda -elokuvan tarkoitus on lähinnä toimia viihdyttävänä, mutta myös ylipitkänä Warner Bros. -mainoksena, jolla pyritään houkuttelemaan uusia tilaajia HBO Maxille. Koripallo-ottelu on elokuvassa lähinnä tekosyy esitellä yleisölle Warnerin koko mediakirjastoa 150 miljoonan budjetilla.

Space Jam: Uusi Legenda julkaistiin samanaiakaisesti sekä elokuvateattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, ja osittain tästä syystä se floppasi pahasti lippukassoilla. Elokuvan huono menestys on toinen suuri takaisku Looney Tunes -brändille sitten Looney Tunes: Taas Kehissä -elokuvan, jonka julkaisusta oli tässä vaiheessa kulunut 18 vuotta. Onneksi tuotannossa oli jo kaksi reilusti pienemmällä budjetilla toteutettavaa HBO Max -palveluun suunnattua Looney Tunes -elokuvaa The Day the Earth Blew Up ja Coyote vs. ACME.

Taaperoille on kohdennettu pari Looney Tunes -sarjaa 2000-luvulla.

Tämän hintavan takaiskun jälkeen Warner päätti jälleen laajentaa Looney Tunes -brändin kohderyhmää, ja sen vuoksi Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä ja Sam Lammaskoira ovat silloin tällöin päässeet esiintymään pienille lapsille suunnatussa Bugs Bunny Builders -sarjassa. Kohtuullisesti menestynyttä sarjaa on tuotettu kaksi tuotantokautta, mutta siitä ei ole tullut Disneyn esikoululaisille suunnattujen Mikki Hiiri -sarjojen kaltaista menestystä. Sarja on kuitenkin levinnyt kiitettävän hyvin ympäri maailmaa, ja se on jälkiäänitetty useille eri kielille lapsikohderyhmänsä vuoksi.

Tiny Toons -hahmot tekivät paluun 30 vuoden tauon jälkeen.

Toistaiseksi viimeisimpiä suuria suoratoistoon tuotettuja Looney Tunes -aiheisia sarjoja ovat uudet Animaaniset (2020) ja Tiny Toons Looniversity (2023). Molemmat ovat jälleen Amblinin ja Warner Bros.:n yhteistuotantoja, mutta kumpikaan ei ole saavuttanut edeltäjiensä kaltaista suosiota. Tiny Toons Looniversity -sarjassa Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä nähdään jälleen Konsta Kojootin, Pikkukiitäjän ja muiden tuttujen Tiny Toons -hahmojen rinnalla. Myös uudessa ja hieman paremmin menestyneessä Animaaniset -sarjassa Looney Tunes -hahmot tekevät jälleen vierailuja.

SUURET MUUTOKSET ALKAVAT

Warner Bros. Discovery toi mukanaan suuria muutoksia.

Parhaillaan käynnissä oleva Looney Tunes -kato liittyy Warner Bros. Discoveryn vuoden 2022 jälkeen toteuttamaan laajaan sisältö- ja kustannusstrategian muutokseen sekä suoratoimintansa uudelleenjärjestelyyn. Huhtikuussa 2022 Discovery yhdistettiin AT&T:n WarnerMedia-liiketoimintaan, jolloin syntyi Warner Bros. Discovery. Uuden yhtiön toimitusjohtajaksi tuli Discoveryä vuodesta 2006 johtanut David Zaslav. Järjestelyn myötä syntyneen yhtiön suuri velkataakka sekä pyrkimys saavuttaa miljardiluokan kustannussäästöjä johtivat laajoihin yritysrakenteen, henkilöstön ja sisältöstrategian muutoksiin.

Vuodesta 2022 lähtien Warner Bros. Discovery on karsinut HBO Maxin, sittemmin Maxin, sisältövalikoimaa huomattavasti. Poistojen kohteeksi joutui suuri määrä Warnerin animaatiotuotantoa, mukaan lukien useita Cartoon Networkin ja HBO Maxin animaatiosarjoja. Yhtiö teki samalla huomattavia sisältöihin liittyviä alaskirjauksia ja poisti tuotantoja palvelusta osana laajempaa kustannusten leikkaamista ja sisältöstrategian muutosta.

Looney Tunesin kohdalla karsinta tapahtui vaiheittain. Vuoden 2022 lopulla HBO Maxilta poistettiin yli 250 klassista Looney Tunes- ja Merrie Melodies -lyhytelokuvaa. Vuonna 2025 Maxista poistettiin lopulta myös jäljellä ollut klassisten, vuosina 1930–1969 valmistuneiden Looney Tunes- ja Merrie Melodies -lyhytelokuvien kokoelma. Kyse ei siis ollut vain palvelun nimen vaihtamisesta, vaan laajemmasta päätöksestä muuttaa Warner Bros. Discoveryn suoratoisto- ja sisältöstrategiaa.

Myös Warnerin animaatiotuotantoa järjesteltiin uudelleen. Kaikkia ennen vuotta 2022 aloitettuja animaatioprojekteja ei kuitenkaan lopetettu, vaan osa HBO Maxille suunnitelluista tuotannoista siirrettiin muiden julkaisijoiden ostettaviksi. Esimerkiksi Batman: Caped Crusader sekä useat Looney Tunes -projektit jatkoivat tuotantoaan tai kehitystään HBO Maxin ulkopuolella. Vuonna 2023 Warner Bros. perusti uudelleen organisoidun Warner Bros. Pictures Animation -elokuvaosaston ja ilmoitti uudesta strategisesta suunnasta animaatioelokuville.

Warner on myös lisensoinut animaatioitaan ulkopuolisille palveluille. Yhdysvalloissa esimerkiksi Tubi tarjoaa Warnerilta lisensoitua Looney Tunes -sisältöä, ja MeTV Toons on keskittynyt klassiseen animaatio-ohjelmistoon. Warner julkaisee lisäksi edelleen animaatioistaan sisältöä omilla YouTube-kanavillaan.

TIIVISTYS UUDEMMISTA TUOTANNOISTA

Uusien 2D-sovitusten nykyaikainen piirrostyyli jakaa fanien mielipiteet.

Monissa 2000-luvun televisioon, videolle ja suoratoistoon tehdyissä Looney Tunes -tuotannoissa hahmoja, visuaalista tyyliä ja tarinankerronnan muotoa on pyritty uudistamaan huomattavasti klassikkopiirrettyihin verrattuna. Visuaalisen tyylin pelkistyminen näkyy erityisen selvästi, kun vertaa 2000-luvun alun videoelokuvia, kuten Tweety's High-Flying Adventure ja Bah, Humduck! A Looney Tunes Christmas, myöhempiin suoratoistoelokuviin, kuten King Tweety (2022) ja Taz: Quest for Burger (2023). Yhteensä pelkästään näitä neljää tuotantoa on ollut tekemässä useita ohjaajia, kuten Karl Torege, James T. Walker, Kyung Won Limil, Charles Visser, Careen Ingle ja Ryan Kramer. Myöhemmissä tuotannoissa yksittäisen ohjaajan tyyliä on alettu selkeämmin korostaa, jotta niissä näkyisi selkeämmin taiteilijan tyyli, kuten klassikkopiirretyissä aikanaan. Tosin tämä työskentely myös pahimmillaan etäännyttää etenkin uudempia Looney Tunes -tuotantoja visuaalisesti hyvin kauas klassikkopiirretyistä, jolloin katsoja voi melkein mieltää teoksen täysin muuksi kuin Looney Tunes -tuotannoksi.

Se, että teos ei tunnu perinteiseltä Looney Tunes -tuotannolta ei pelkästään johdu tuotantojen pienemmästä budjetista, animaatiotekniikasta tai liian nykyaikaisesta visuaalisesta piirrostyylistä. Osassa uudempia Looney Tunes -tuotantoja vallitsee selkeä kohderyhmäongelma, jossa ne eivät vetoa vahvasti klassikkosarjan pitkäaikaisiin faneihin, mutta eivät toisaalta tarjoa sellaista uutta näkökulmaa, joka houkuttelisi kokonaan uusia katsojia. Hahmojen ulkoasu, huumorin tyyli ja tarinankerronta vaihtelevat tuotannosta toiseen huomattavasti, mikä tekee Looney Tunes -brändistä aiempaa epäyhtenäisemmän.

Tällä aikajaksolla harvakseltaan teatterilevitykseen valmistetut Looney Tunes -lyhytelokuvat onnistuvat ehkä parhaiten välittämään klassikkopiirrettyjen visuaalisen ilmeen ja taiteellisen kunnianhimon. Lyhytelokuvamuoto antaa tekijöille mahdollisuuden keskittyä yksittäisten tarinoiden visuaaliseen toteutukseen ja animaation yksityiskohtiin tavalla, johon jatkuvassa sarjatuotannossa ei aina ole samanlaisia mahdollisuuksia. Sarjatuotantoihin liittyvät aikataulu-, budjetti- ja tuotantorajoitteet voivat väistämättä näkyä lopputuloksessa.

Uusien sarjojen puolella selkein huippukohta on Looney Tunes Cartoons (2020), joka onnistuu suhteellisen rajallisista tuotantoedellytyksistään huolimatta yhdistämään modernin animaation ja klassisten Looney Tunes -lyhytelokuvien vaikutteet poikkeuksellisen onnistuneesti. Sarja kunnioittaa alkuperäisten lyhytelokuvien visuaalista tyyliä, rytmiä ja huumoria, mutta ei pyri pelkästään jäljittelemään niitä. Lopputulos on samaan aikaan nykyaikainen, klassikkoperinnettä kunnioittava ja erittäin viihdyttävä.

Tämän aikakauden teatterilyhytelokuvat

• Little Go Beep (2000) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Spike Brandt
• Whizzard of Ow (2003) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Bret Haaland
• Coyote Falls (2010) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Matthew O'Callaghan
• Fur of Flying (2010) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Matthew O'Callaghan
• Rabid Rider (2010) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Matthew O'Callaghan
• Flash in the Pain (2014) — Maantiekiitäjä & Kelju K. Kojootti / Matthew O'Callaghan

KOJOOTTI MUUSSA MEDIASSA

Chuck Jonesin monissa hahmoissa on kojoottimaisia piirteitä.

Chuck Jonesin oman tuotannon sisällä varsinkin Kelju K. Kojootin visuaalinen vaikutus on ollut yllättävän laajaa. Esimerkiksi Jonesin oman animaatiostudionsa kautta televisiolle ohjaamat erikoisohjelmat Mowgli's Brothers (1976) ja Raggedy Ann and Andy in The Great Santa Claus Caper (1978) sisältävät Kelju K. Kojootin ulkonäköä mukailevia eläinhahmoja. Hänen viimeiseksi työkseen jääneen Timber Wolf (2001) -verkkoanimaation päätähti näyttää ulkoisesti yllättävän paljon Kelju K. Kojootilta, vaikka aivastelevan suden persoona on aivan toisenlainen.

Hahmot näyttävät itseltään, mutta animaation laatu on kehno.

Hanna-Barbera-studion maine varhaisten televisioanimaatioiden tuotantoyhtiönä ei ole läheskään yhtä huono kuin Filmationin, joka tunnetaan esimerkiksi He-Man and the Masters of the Universe (1983) -sarjan animaatiosta. Filmation lainasi Warnerilta Looney Tunes -hahmoja Daffy Duck and Porky Pig Meet the Groovie Goolies (1972) -erikoisjaksoa varten, joka muistetaan ennen kaikkea poikkeuksellisen halvasta toteutuksestaan. Vaikka Kelju K. Kojootti ja monet muut Looney Tunes -hahmot näyttävät tässä heikohkossa tarinassa ulkoisesti tutuilta, halpa animaatio sekä Mel Blancin äänenkorkeuden virheellinen jälkikäsittely Repen, Puten ja Tipin äänissä tekevät lopputuloksesta poikkeuksellisen kehnoa. Tämän varoittavan esimerkin jälkeen Warner on välttänyt hahmojensa lisensoimista ulkopuolisille animaatiostudioille.

Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat vierailleet monessa animaatiosarjassa.

Warnerin erilaisissa animaatiotuotannoissa Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat tehneet pieniä vierailuja tasaiseen tahtiin. Sarjat kuten Animaaniset (1993/2020), What's New, Scooby-Doo? (2002) ja Duck Dodgers (2003) ovat sisältäneet lyhyitä, mutta mieleenpainuvia Looney Tunes -hahmojen vierailuja.

Warnerin animaatiotuotantojen ulkopuolella Looney Tunes -hahmot ja ACME-yhtiö vilahtavat usein parodiahengessä, esimerkiksi useissa aikuisille suunnatuissa animaatiosarjoissa. Näistä sarjoista esimerkiksi Simpsonit (1989), Family Guy (1999) ja Robot Chicken (2005) ovat tuoneet Maantiekiitäjä -lyhäreiden metahuumorin ja rakenteet uusien sukupolvien ja kohderyhmien tietoisuuteen. 

Useat nykykatsojat tunnistavatkin näiden sarjojen parodioiden kautta Looney Tunes -lyhäreistä tutut hahmot ja huumorin tyylilajit, vaikka eivät olisi koskaan katsoneet alkuperäisiä lyhäreitä. Monien näiden sarjojen tekijät, kuten Simpsonin -sarjan luoja Matt Groening, ovat suuria Chuck Jonesin faneja. Siksi he ovat sisällyttäneet sarjoihinsa sekä suoria että epäsuoria kunnianosoituksia Looney Tunes -animaatioille, jotka ovat inspiroineet heitä animaatioalalla.

Kojootin ja Maantiekiitäjän vaikutteet näkyvät muillakin animaatiostudioilla.

Selvimmin Warnerin Looney Tunes -tuotantojen ulopuolella Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän piilovaikutus näkyy sellaisissa animaatioteoksissa, jotka rakentuvat selkeän perusasetelman varaan. Näissä tarinoissa on usein saalistaja, joka rakentaa yhä monimutkaisempia ansoja saadakseen kiinni nopeamman tai älykkäämmän vastustajan ja epäonnistuu siinä joka kerta. On myös paljon sellaisia tapauksia, joissa on otettu vaikutteita pelkästään Kelju K. Kojootista.

Disney -yhtiön vuonna 2021 ostama tietokoneanimaatiostudio Blue Sky Studios teki läpimurtonsa Ice Age (2002) -elokuvalla, joka on saanut useita jatko-osia. Elokuvasarjan koomisena sivuhahmona oleva käpyä jahtaava sapelihammasorava Jyrsis (Scrat) on sekä ulkonäöltään että toilailuiltaan paljon Kelju K. Kojoottia muistuttava hahmo. Zig & Sharko (2010) -sarjassa hyeena Zig yrittää jatkuvasti pyydystää merenneito Marinaa erilaisilla virityksillä, mikä mukailee Maantiekiitäjä -lyhärien rakennetta. Oscar's Oasis (2010) -sarjan aavikkoympäristö, jatkuvat takaa-ajot ja Late Liskon putoamiset kallionreunan yli on toteutetu Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä -hengessä.

Hollywoodin elokuvahistoria on täynnä Looney Tunes -piirroslyhäreihin ja erityisesti Maantiekiitäjään ja Kelju K. Kojoottiin liittyviä viitteitä. Se on sinäänsä hauska kiertokulku, koska alkuperäisten piirrettyjen tekijät saivat vahvsti visuaalisia vaikutteita Hollywoodin mykkäelokuvien liioittelevista koomikoista ja hulluista tilanteista. Useissa amerikkalaisissa elokuvissa on myös täysin suoria viittauksia Looney Tunes -animaatioihin ja niitä on koottu tälle sivulle: Cartoon Brew.

Ehkä hauskin yksittäinen suora esimerkki Maantiekiitäjä -lyhärien vaikutuksesta eläviin elokuviin on Stephen Chow'n Kung Fu Hustle (2004). Elokuvassa on kohtauksia, joissa Singiä jahdataan kuin Maantiekiitäjää ja joissa liioiteltu nopeus, fysiikka ja takaa-ajon rytmi ovat koomisen animaatiomaisia. Samantyyppinen vaikutus näkyy laajemmin elävissä elokuvissa, joissa ihmiset alkavat käyttäytyä kuin Chuck Jonesin hahmot eli putoavat mahdottomista korkeuksista, juoksevat seinien läpi tai selviävät räjähdyksistä ilman realistisia seurauksia. Tuoreimpia esimerkkejä elävistä elokuvista, joissa Looney Tunes -vaikutteet näkyvät piilotetusti, ovat Denis Villeneuve ohjaama Dyyni 2 (2024) ja Jalmari Helanderin ohjaama Sisu 2 (2025).

Kelju K. Kojootti, Maantiekiitäjä, Ralph Susi ja Sam Lammaskoira ovat saaneet täysin omat pelinsä.

Useista Looney Tunes -hahmoista on tehty videopelejä 1980-luvulta lähtien, ja erityisesti Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat sekä seikkailleet lukuisissa omissa peleissään että vierailleet muiden tähdittämissä peleissä. Niitä ovat muun muassa Road Runner (Atari, 1985), Road Runner and Wile E. Coyote (Hi-Tec Software, 1991), Road Runner's Death Valley Rally (Sunsoft, 1992), Desert Speedtrap Starring Road Runner & Wile E. Coyote (Sega, 1993), Desert Demolition Starring Road Runner and Wile E. Coyote (Infogrames, 1995), Looney Tunes B-Ball (Sculptured Software, 1995/1996), Space Jam (Sculptured Software, 1996), Looney Tunes Racing (Circus Freaks, 2000), Looney Tunes: Space Race (Infogrames, 2000/2002), Sheep, Dog 'n' Wolf / Looney Tunes: Sheep Raider (Infogrames, 2001), Taz: Wanted (Blitz Games, 2002), Looney Tunes: Back in Action (Blitz Games, 2003), Looney Tunes Double Pack: Dizzy Driving / Acme Antics (Majesco Entertainment, 2005), Looney Tunes: Acme Arsenal (Warthog Games, 2007), Looney Tunes Dash! (Zynga, 2014), Looney Tunes: World of Mayhem (Scopely, 2018) ja Looney Tunes: Wacky World of Sports (Bamtang Games, 2024).

Merkillepantavin kaikista peleistä on Road Runner's Death Valley Rally (Sunsoft, 1992) -pelin jälkeen vuonna 2001 julkaistu Sheep, Dog 'n' Wolf / Looney Tunes: Sheep Raider (Infogrames, 2001), jonka pääosassa on Kelju K. Kojootin epävirallinen serkku Ralph Susi ja Sam Lammaskoira. Infogrames -yhtiön PC:lle ja PlayStation -konsolille julkaisemassa pulmanratkaisupelissä pelaajan tehtävänä on keksiä erilaisia tapoja varastaa lampaita Samin nenän edestä alkuperäisten Lammaskoira -lyhärien hengessä. Pelaajan ja Ralph Suden apuna ovat erilaiset ACME-yhtiön välineet, joista useat ovat tuttuja alkuperäisistä lyhytelokuvista Treg Brownin ääniefektejä myöten. Asteittain vaikenevan pelin suorittaminen vaatii pelaajalta ennenkaikkea nokkeluutta, hermoja ja nopeita refleksejä. Pelin eri tasoilla vilahtelee paljon muitakin tuttuja Looney Tunes -hahmoja.

Sheep, Dog 'n' Wolf on yksi arvostetuimmista Looney Tunes -peleistä, ja sen vahvuutena on erityisesti lähdemateriaalille uskollinen toteutus. Peli onnistuu yksinkertaisesta grafiikastaan huolimatta välittämään alkuperäisten Looney Tunes -lyhytelokuvien visuaalisen ilmeen ja jäljittelemään niiden sisältämää huumoria poikkeuksellisen hyvin. Myös aikalaisarvioissa kiitettiin sitä, kuinka uskollisesti peli tavoittaa animaatioiden tunnelman ja kuinka pulmat vaativat vahvaa animaatioloogista ajattelua.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat myös tuttuja lukuisista mainoksista.

Plymouthin 1960–1970-lukujen automainosten ja Warnerin myöntämän autolisenssin jälkeen Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat esiintyneet lukuisissa muissa mainoksissa. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä esiintyivät muun muassa Honey Nut Cheeriosin ja General Motorsin Holden Barinan mainonnassa 1980-luvulla. Holden Barinan kampanja tunnettiin iskulauseesta ”Beep Beep Barina”.

Koko 1990-luku oli Looney Tunes -hahmojen mainoskäytön kannalta erityisen aktiivinen vuosikymmen. Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän mainostamiin tuotemerkkeihin kuuluivat muun muassa Shell, Energizer, Raisin Bran, Pepsi ja Pontiac Grand Prix. Lisäksi Maantiekiitäjästä tuli Time Warner Cablen kaapeli-internetpalvelun maskotti. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä jatkoivat esiintymistään mainonnassa vielä 2000-luvulla, jolloin hahmojen mainostamiin tuotemerkkeihin kuuluivat muun muassa Aflac ja Rinnai. Sen jälkeen hahmojen käyttö mainonnassa on lähes tyrehtynyt.

Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä ovat silti jättäneet jälkensä eri tavoilla kaupallisen median ulkopuolelle. Vaikutus näkyy muun muassa kirjoissa, termeissä, metaforissa ja meemeissä.

Kirjailija Terry Pratchettin Thief of Time -romaanissa Lobsang Ludd pysähtyy kesken putoamisen, ikään kuin painovoima ei vielä olisi huomannut häntä. Kyseinen ilmiö on käytännössä kirjallinen väännös piirroselokuvien fysiikasta, jossa Kelju K. Kojootti tipahtaa alas vasta tajuttuaan olevansa tyhjän päällä. Muusikko Mark Knopfler puolestaan teki vuonna 2002 kappaleen Coyote, joka on kunnianosoitus Kelju K. Kojootille ja Maantiekiitäjälle sekä näiden hahmojen väliselle loputtomalle takaa-ajolle.

Filosofisessa mielessä Kelju K. Kojootti rinnastetaan Kojootti vs. ACME (2023) -elokuvassa Kreikan mytologiasta tunnettuun Sisyfokseen, joka on tuomittu toistamaan samaa tehtävää uudelleen ja uudelleen. Vertauskuva on osuva Chuck Jonesin alkuperäisten Maantiekiitäjä -sääntöjen valossa, joissa Kelju K. Kojootti rinnastetaan fanaatikoksi George Santayanan määritelmän mukaan: “fanaatikko on ihminen, joka kaksinkertaistaa ponnistelunsa unohdettuaan tavoitteensa”. Kelju K. Kojootin koko olemassaolo voidaan siten nähdä traagisena. Maantiekiitäjän saavuttamisesta muodostuu niin pakkomielteinen pyrkimys, että itse päämäärä alkaa menettää merkityksensä ja takaa-ajosta tulee itsetarkoitus, jota ei enää motivoi edes nälkä. Maantiekiitäjä puolestaan nähdään joissain yhteyksissä saavuttamattoman tavoitteen tai hallitsemattomasti etenevän kohteen metaforana.

OP:n pääekonomisti Reijo Heiskanen on käyttänyt talouden tilannetta kuvaavaa ilmaisua ”kojootin hetki”. Metaforassa Kelju K. Kojootti juoksee tyhjän päällä huomatakseen vasta hetken kuluttua, ettei hänen allaan enää ole maata. Taloudessa tämä tarkoittaa tilannetta, jossa kulutus ja talouden aktiviteetti voivat jatkua vielä jonkin aikaa, vaikka niiden taustalla olevat edellytykset ovat jo heikentyneet. Heiskanen käytti ilmaisua esimerkiksi vuonna 2023 kuvatessaan Suomen taloutta, jossa kotitalouksien korona-aikana kertyneet säästöt olivat vielä tukeneet kulutusta talouden muuten heikentyessä. Vastaavanlaista termiä ovat käyttäneet myös London Evening Standard: Shoppers can avoid a Wile E Coyote plunge (2019) ja Financial Times: Why we’re all Wile E Coyote now (2026).

Internet on luonut uusia mahdollisuuksia ja uutta näkyvyyttä Looney Tunes -brändille.

Internet on luonut Looney Tunes -brändille uusia mahdollisuuksia, koska hahmoja voidaan hyödyntää perinteisten piirroselokuvien lisäksi esimerkiksi peleissä, meemeissä, somessa ja digitaalisissa kampanjoissa. Väiski Vemmelsäären isännöimä Sports Talk oli osa Pariisin olympialaisia (2024) ja Italian talviolympialaisia (2026), ja siinä Väiski haastatteli urheilijoita ympäri maailman. Looney Tunes: World of Mayhem (2018) puolestaan toi hahmot mobiilipeliin, jossa pelaajat voivat itse pelata lähes kaikilla Looney Tunes -hahmoilla. Internetissä kulovalkean tavoin vuonna 2018 levinnyt Big Chungus -meemi, jonka kuva on napattu Wabbit Twouble (1941) -lyhäristä osoitti, että useita vuosikymmeniä vanhan lyhytelokuvan kuvista voidaan luoda täysin uudenlainen ilmiö, joka vetoaa tämän päivän yleisöön. 

Myös Maantiekiitäjä ja Kelju K. Kojootti ovat näkyneet Internetissä esimerkiksi lukuisten meemien, GIF-kuvien, videoiden ja pelien kautta, mikä on auttanut tekemään heidän klassisesta takaa-ajostaan tunnetun myös uusille sukupolville. Internetin avulla Looney Tunes voi näin pysyä ajankohtaisena, tavoittaa uusia yleisöjä ja löytää jatkuvasti uusia tapoja tulla ajankohtaiseksi.

Sosiaalinen media on auttanut löytämään myös Kojootti vs. ACME -elokuvalle yleisön, vaikka Warner Bros. ei alun perin uskonut sen menestykseen. Miten päädyimme tähän tilanteeseen, jossa fanien täytyy taistella Looney Tunes -hahmojen puolesta saadakseen uusimmat, jo valmiiksi tehdyt projektit julkaistua? Eikö juuri fanien osoittama kiinnostus sosiaalisessa mediassa kerro siitä, että näille elokuville olisi olemassa yleisöä?

KOJOOTTI VS ACME (2026) – TAIDE KUIN TODELLISUUS

Konseptikuva elokuvasta Kojootti vs. ACME (2026).

Kuten artikkelini on tähän mennessä osoittanut, Maantiekiitäjä-lyhytelokuvat mukailevat koko Looney Tunes -brändin lähes 100-vuotista historiaa. Molemmat ovat täynnä yllättäviä käänteitä, joista on seurannut sekä jyrkkiä nousuja että syviä pudotuksia, ja joista on sinnikkäästi pyritty nousemaan takaisin kallionkielekkeelle kuin Kelju K. Kojootti.

Ironista kyllä, myös Kojootti vs. ACME (Coyote vs. ACME) -elokuva on yksi monista Looney Tunes -tuotannoista, jotka joutuivat Kelju K. Kojootin tavoin kiipeämään yli vuosikymmenen ajan ennen kuin pääsivät maailmanlaajuisesti valkokankaalle vuonna 2026 ja saavuttamaan kirkkaan huipun muiden vuoden menestyselokuvien joukossa. Elokuvan kivinen historia kuvastaa samalla erinomaisesti Warner Brosin vaikeuksia päättää, mitä klassiselle Looney Tunes -brändille pitäisi tehdä nykypäivänä, jotta se tuottaisi edelleen rahaa. Kuvaavaa on myös se, että elokuvan tarina kumpuaa 1990-luvun alusta, jolloin Looney Tunes -brändi oli suosionsa huipulla.

Ian Frazier.

Kojootti vs. ACME -elokuvan lähtökohtana oli The New Yorker -lehdessä vuonna 1990 julkaistu Ian Frazierin satiirinen artikkeli. Siinä käsitellään kuvitteellista tilannetta, jossa Kelju K. Kojootti haastaa Acme-yhtiön oikeuteen, koska sen tuotteet eivät toimi kunnolla. Kojootille jatkuvat epäonnistumiset ovat vuosikymmenten aikana aiheuttaneet sekä näkyvää fyysistä että peitellympää henkistä vahinkoa. Kuten Chuck Jonesin Maantiekiitäjä -säännöissä todetaan: ”Kojootti kokee enemmän nöyryytystä kuin varsinaista vahinkoa epäonnistuessaan.”

Frazierin satiirinen artikkeli ja sen pohjalta rakennettu elokuva on lähtökohtaisesti hauska, koska se kääntää alkuperäisten lyhytelokuvien asetelman ympäri. Niissä katsoja näkee Kelju K. Kojootin epäonnistumiset huvittavina vastoinkäymisinä, mutta oikeusdraaman näkökulmasta hänen tilanteensa näyttää myös traagiselta. Sitä kautta toteutuu Chuck Jonesin toinen Maantiekiitäjä -sääntö: ”Katsojien sympatian tulee aina pysyä Kojootin puolella”.

Night Court -sarjassa Kojootti oli oikeudessa jo vuonna 1990.

Itse asiassa Ian Frazier ei ole ainoa, joka on tarttunut Kelju K. Kojootin käymään oikeudenkäyntiin aiheena vuosien varrella. Televisiosarjat kuten Night Court (Still Another Day in the Life, 1990) ja Tiny Toon Adventures (K-ACME-TV, 1991) sekä Judge Granny -verkkolyhäri (Inherit the Windbag, 2001) ovat tehneet lyhyitä sketsejä aiheesta, mutta vasta nyt oikeudenkäynti haluttiin laajentaa kokoillan elokuvaksi.

Konsta Kojootti haastoi Acmen oikeuteen 1990-luvulla.

Acme-yhtiöstä on vuosien aikana tullut erittäin tunnettu fiktiivinen yritys nimenomaan Maantiekiitäjä -lyhytelokuvien ansiosta, ja se on tavallaan lyhytelokuvien kolmas päähenkilö. Se edustaa amerikkalaista kulutuskulttuuria, jossa jokainen uusi keksintö lupaa ratkaista ongelman, mutta todellisuudessa johtaa vielä suurempaan katastrofiin. Uudessa elokuvassa tämä asetelma mahdollistaa myös piilevän kritiikin monialayrityksiä kohtaan, koska usein niiden toiminta perustuu ennemmin rahan tekemiseen kuin kuluttajien oikeusturvan ja hyvinvoinnin turvaamiseen.

Looney Tunes -verkkolyhärissä on käsitelty elokuvan ideaa jo vuonna 2001.

Osa kriitikoista näkee valmiin elokuvan ottavan satiirisesti kantaa nykyiseen Yhdysvaltain yritys- ja oikeuspolitiikkaan, jossa pienet hiljennetään suurten jyrätessä heidät rahalla ja vallalla. Elokuvassa Kelju K. Kojootin periksiantamattomuus ja halu taistella kokemaansa vääryyttä vastaan nähdään jalona toimintana, ja Kojootista tehdään antagonistin sijaan roolimalli, mikä on aivan uutta Looney Tunes -historiassa. Warnerin talousosasto kuitenkin tietää, ettei hyväkään tarina aina takaa kaupallista menestystä. Osa epäilee, ettei elokuvan antikapitalistinen teema myöskään miellytä Warnerin johtoporrasta. Asetelmaa on hyödynnetty myös elokuvan markkinoinnissa, jossa Warner Bros. Discovery on nimetty Acmen tytäryhtiöksi. Koska elokuvan tarina resonoi vahvasti todellisuuden kanssa, siitä on viimeisen kolmen vuoden aikana tullut yksi Hollywoodin puhutuimmista elokuvista.

Useat uudet Looney Tunes -projektit ovat peruuntuneet vuosien varrella.

Looney Tunes -hahmojen sovittaminen pitkiin teatterielokuviin ei ole koskaan ollut Warnerille yksinkertaista. Lyhytelokuvaformaattiin luotuja vitsihahmoja on vaikea sovittaa pitkän elokuvan formaattiin ilman, että alkuperäisiä hahmoja tai juonta muokataan dramaturgisemmiksi. Lisäksi Looney Tunes -hahmot eivät ole koskaan olleet keskenään kavereita, vaan ne on luotu ennen kaikkea pieniä, tilannekoomisia kohtauksia varten. Jos kaikki Looney Tunes -hahmot yritetään sulloa samaan elokuvaan, niistä tulee helposti pelkkiä näyttelyesineitä, joiden persoonat eivät pääse loistamaan muuten kuin juonen kannalta yhdentekevien vitsien kertomisvälineinä.

Vuoden 1996 Space Jam oli valtava kaupallinen menestys, mutta sen vetovoima perustui ennen kaikkea Michael Jordanin, koripallon ja animaatiohahmojen yhdistelmään. Elokuvan tarkoituksena ei ollut samalla tavalla esitellä Looney Tunes -hahmojen omaa maailmaa kuin klassisten lyhytelokuvien.

Space Jam -elokuvan menestyksen jälkeen Warner yritti heti toteuttaa sen jatko-osan. Koska Michael Jordan kieltäytyi, studio yritti toteuttaa uuden Space Jam -elokuvan kotipallon sijaan jollain toisella urheilulajilla. Harkinnassa pyörivät Soccer Jam, Skate Jam, Golf Jam, Race Jam ja lopulta vakoojaelokuva nimeltä Spy Jam. Urheilijat, kuten Tiger Woods ja Tony Hawk, sekä näyttelijät, kuten Jackie Chan yritettiin kiinnittää näihin projekteihin Jordanin kaltaisiksi vetonauloiksi. Nämä elokuvaideat eivät kuitenkaan koskaan edenneet tuotantoon.

Ohjaaja Joe Dante ja animaattori Eric Goldberg.

Samaan aikaan 1990-luvulla ohjaaja Joe Dante halusi tehdä elokuvan, joka kunnioittaisi Warnerin animaatiohistoriaa ja Chuck Jonesia esimerkiksi haastattelujen muodossa. Hän oli kiinnostunut Looney Tunes -lyhytelokuvista nimenomaan elokuvahistorian näkökulmasta eikä pelkästään kaupallisena tuotemerkkinä. Warner Bros. ei kuitenkaan ollut kiinnostunut dokumenttihankkeesta, vaan halusi jatko-osan menestyneelle Space Jam -elokuvalle.

Dante halusi sen sijaan ohjata eräänlaisen Space Jam -elokuvan vastakohdan, joka sai lopulta nimekseen Looney Tunes: Taas kehissä (2003). Elokuva pyrki olemaan uskollisempi alkuperäisten hahmojen hengelle, mutta tämä lähestymistapa ei miellyttänyt Warnerin johtoa, joka käski muuttaa elokuvan käsikirjoitusta kesken tuotannon. Kohtausten rakennetta ja paikkaa elokuvassa muutettiin lopulta niin paljon, ettei Dante pitänyt sitä enää omana elokuvanaan. Tuotannosta tuli hänelle puolentoista vuoden piina. Animaatio-ohjaaja Eric Goldberg teki Looney Tunes -hahmoille kunniaa hienosti animoiduissa kohtauksissa, mutta hänen työnsä menetti osan tehostaan ollessaan osa tarinallisesti keskinkertaista kokonaisuutta, jonka Warner pakotti elokuvaan.

Kun elokuva ei menestynyt odotetusti lippuluukuilla kovan kilpailun ja kehnojen arvioiden vuoksi, Warner otti pitkän aikalisän tulevien Looney Tunes -projektien suhteen ja perui useimmat niistä. Dante on sittemmin kritisoinut hyvin avoimesti sitä, miten Warner suisti projektin raiteiltaan. Hänen mukaansa studion johtajilla ei ollut riittävää ymmärrystä Looney Tunes -hahmoista, niiden historiasta tai siitä, miten niitä tulisi käsitellä pitkissä elokuvissa.

Vasta 2010-luvulla Warnerilla on yritetty saada tuotantoon useita Space Jam -teemasta poikkeavia Looney Tunes -elokuvia, mutta huonolla menestyksellä. Näitä ovat olleet joko hylätyt tai ikuisessa kehittelyvaiheessa olevat Marvin The Martian, Speedy Gonzales, Bugs Bunny, Pepe Le Pew: City of Light ja Bye Bye Bunny. Toteutumattomia projekteja onkin kertynyt reilusti enemmän kuin toteutuneita. Tämä kuvastaa hyvin Warnerin suurta varovaisuutta uusien Looney Tunes -elokuvien suhteen.

Repen, Puten ja Petunian tähdittämä elokuva sai paljon kiitosta kriitikoilta ja faneilta vuonna 2025.

Monien peruttujen elokuvahankkeiden ja kohtalaisten Looney Tunes -sarjojen jälkeen Warner alkoi suunnitella 2010-luvun lopulla kunnianhimoisempaa sisältöä uudelle suoratoistopalvelulleen HBO Maxille. Vuonna 2020 julkaistu Looney Tunes Cartoons -sarja osoitti, että Looney Tunes -hahmoilla oli edelleen mahdollisuus toimia nykyaikana, kun niitä käsitellään alkuperäisten lyhytelokuvien henkeä kunnioittaen. Sarjan menestys osoitti, ettei suuri yleisö välttämättä halunnut tutuista hahmoista täysin uudelleen keksittyjä versioita. Monille tärkeintä oli, että hahmot toimivat kuten alkuperäisissä lyhytelokuvissa.

Onnistumisen rohkaisemana Warner Bros. Animation tuotti myös muita klassisiin piirroshahmoihinsa perustuvia projekteja, kuten Putte Possun ja Repe Sorsan tähdittämän käsinpiirretyn elokuvan The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie (2024). Tulevaisuus näytti Looney Tunes -hahmoille jälleen valoisalta 2020-luvun alussa, jolloin koronapandemian synkistä vuosista huolimatta ihmiset käyttivät suoratoistopalveluja maailmanlaajuisesti enemmän kuin koskaan. Tämä näkyi myös Warnerin uuden HBO Max -palvelun tilaajamäärien ja katseluaikojen kasvuna, mikä puolestaan lisäsi tarvetta uudelle ja monipuoliselle sisällölle.

Käsikirjoittaja Samy Burch, Jeremy Slater ja James Gunn.

Joe Danten ohjaaman Looney Tunes: Taas kehissä (2003) -elokuvan flopattua lippukassoilla kaikki isot Looney Tunes -elokuvaprojektit pysyivät vuosien ajan joko hyllyllä tai ikuisessa kehitysvaiheessa. Tämä tilanne muuttui, kun elokuvaohjaaja James Gunn ryhtyi vuonna 2015 edistämään Kojootti vs. ACME -elokuvan toteuttamista käsikirjoittajan ominaisuudessa.

Kojootti vs ACME -elokuvan tuotanto julkistettiin vuonna 2018. Alun perin projektia suunniteltiin osaksi Warnerin suoratoistostrategiaa, mutta myöhemmin siitä päätettiin tehdä perinteinen teatterielokuva. Elokuvan on ohjannut Dave Green. Elokuvan ovat käsikirjoittaneet Samy Burch, James Gunn ja Jeremy Slater. Elokuvan ovat tuottaneet Christopher DeFaria ja James Gunn. Ihmispäärooleissa esiintyvät Will Forte, John Cena ja Lana Condor. Elokuvan musiikin on säveltänyt Steven Price.

Tekijät ovat kertoneet, että elokuvan tavoitteena oli yhdistää animaatio ja oikeat näyttelijät samalla tavalla kuin elokuvissa Space Jam ja Looney Tunes: Taas kehissä, mutta rakentaa vahvemman draaman hahmojen ympärille kuten vuoden 1988 menestyselokuvassa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?. Toisin kuin monet aikaisemmat Looney Tunes -hybridiprojektit, elokuva päätettiin rakentaa ennen kaikkea piirroshahmojen ja Looney Tunes -perinnön ympärille. Sen lähtökohtana ei ollut julkisuudenhenkilö tai suuri kaupallinen konsepti, vaan kysymys siitä, mitä tapahtuisi, jos Kelju K. Kojootti todella yrittäisi saada oikeutta kokemilleen vääryyksille.

Spike Brandtin piirtämiä Sketchviz -luonnoksia 3D-mallin pohjaksi. 

Lisäksi Kojootti vs. ACME toteutetaan hyödyntäen runsaasti uudenlaista animaatioprosessia käsinpiirretyn 2D-animaation rinnalla. Kojootti vs. ACME -elokuvassa suurin osa piirroshahmoista animoidaan ensin 3D-malleina, mikä mahdollistaa sujuvat liikkeet, tarkat kamerakulmat ja hahmojen helpon yhdistämisen live action -kuvaan. Tämän jälkeen 3D-mallit renderöidään cel shading -tekniikalla, joka lisää niihin piirretyn näköiset värit, terävät varjot ja mustat ääriviivat. Lopputulos näyttää näin perinteisen 2D-piirrosanimaation ja nykyaikaisen 3D-animaation yhdistelmältä. Sketchiz-piirtäjän tehtävänä on piirtää 3D-animaattorin malliksi kaksiulotteisia hahmojen eleitä ja ilmeitä, joiden avulla hahmot saadaan ilmeiltään ja eleiltään näyttämään mahdollisimman paljon perinteisiltä käsinpiirretyiltä Looney Tunes -hahmoilta.

Vaikka animaatiohahmot on aina luotava jälkikäteen, kuvauspaikat ja monet elokuvan erikoistehosteet on toteutettu käytännöntehosteina oikeilla kuvauspaikoilla fyysisten ihmisnäyttelijöiden rinnalla. Jotta ihmisnäyttelijät tietäisivät, missä piirroshahmot kulloisessakin kohtauksessa liikkuvat, hahmojen paikat ja liikkeet lavastettiin kohtauksiin etukäteen nukkejen ja tennispallojen avulla. Tällä tavalla ihmisnäyttelijät pystyivät kohdistamaan katseensa oikeaan paikkaan ja säilyttämään piirroshahmojen kanssa oikean silmälinjan, mikä on tärkeää uskottavan kanssakäymisen illuusion luomiseksi. Tämän lisäksi elokuvassa nähtävät aavikkomaisemat on kuvattu pääasiassa New Mexicossa Albuquerquen seudulla alkuperäisiä piirrettyjä kunnioittaen. Lyhytelokuvissa Väiski Vemmelsääri eksyy usein määränpäästään kääntymällä oikeaan Albuquerquessa.

Elokuva sisältää myös useita viittauksia Looney Tunes -piirretyistä tuttuihin hahmoihin ja tekijöihin. Esimerkiksi Kelju K. Kojootin Albuquerquessa käyttämä asianajotoimisto on nimetty Tex Averyn, Chuck Jonesin ja Michael Maltesen mukaan. Kaikkien näiden yksityiskohtien alta paistaa Kojootti vs. ACME -elokuvan tekijöiden suuri kunnioitus alkuperäisiä piirrettyjä kohtaan. Tässä elokuvassa ei tosiaan kukaan tanssi hiphoppia tai räppää kuten Putte Possu Space Jam: Uusi Legenda (2021) -elokuvassa.

Kojootti -nukke toimii paikkamallina animaattoreille.

Elokuvan kuvaukset käynnistyivät Albuquerquessa New Mexicossa keväällä 2022. Alkuperäisen suunnitelman mukaan elokuva olisi julkaistu suoraan HBO Max -suoratoistopalvelussa. Warner Bros. muutti myöhemmin suunnitelmiaan ja päätti antaa elokuvalle teatterijulkaisun. Elokuvan ensi-ilta oli tarkoitus järjestää 21. heinäkuuta 2023. Tämä suunnitelma kuitenkin peruttiin, kun Greta Gerwigin Barbie (2023) otti kyseisen julkaisupaikan, ja ratkaisu osoittautui Warner Brosille valtavaksi menestykseksi. Barbie keräsi maailmanlaajuisesti noin 1,4 miljardin dollarin lipputulot ja nousi yhdeksi yhtiön historian suurimmista menestyksistä. Kojootti vs. ACME jäi sivuun, eikä sille annettu uutta julkaisuajankohtaa.

Lopulta marraskuussa 2023 kerrottiin, että elokuva hyllytettäisiin täysin. Mitä ihmettä siis tapahtui tälle useita vuosia valmisteilla olleelle elokuvalle, joka oli saanut koeyleisöiltä ja monilta elokuvantekijöiltä kehuvat arvostelut?

Brittiläinen VFX-studio Double Negative (DNEG) teki elokuvan 3D-animaatiot.

Vuonna 2021 velkainen Warner Bros. yhdistyi Discovery -yhtiön kanssa, minkä jälkeen konsernin johto ryhtyi etsimään säästöjä lieventääkseen merkittäviä taloudellisia paineita. Warner Bros. Discovery -yhtiön uusi toimitusjohtaja David Zaslav, joka oli aiemmin toiminut Discoveryn toimitusjohtajana, päätti  aloittaa toimikautensa perumalla ja kirjaamalla alas useita keskeneräisiä Warnerin elokuvaprojekteja saadakseen valtiolta veroetuja. Yksi näistä elokuvista oli vasta valmistunut Kojootti vs. ACME. 

Päätös oli poikkeuksellinen, koska Kojootti vs. ACME oli jo käytännössä valmis julkaistavaksi. Kyse ei ollut keskeneräisestä ideasta tai varhaisesta tuotantovaiheesta, vaan valmiista elokuvasta, jonka julkaisemisesta olisi normaalisti enää päätetty levityksen osalta. Uutinen elokuvan hyllyttämisestä marraskuussa 2023 aiheutti voimakkaan vastareaktion Hollywoodin elokuvantekijöiden ja fanien keskuudessa, koska elokuvantekijät valittivat hyllytyspäätöksestä poikkeuksellisen avoimesti ja näkyvästi sosiaalisessa mediassa.

Kojootti vs. ACME:n tuotantobudjetti oli noin 70 miljoonaa dollaria. Warner Bros. ei katsonut teatterilevityksen tuottavan riittävästi suhteessa elokuvan kustannuksiin eikä myöskään pitänyt elokuvan myymistä toiselle ostajalle riittävän kannattavana vaihtoehtona. Elokuvan poistaminen taseesta olisi puolestaan tuonut yhtiölle arviolta noin 30 miljoonan dollarin verohyödyn. Sama kustannustenleikkaus johti aiemmin Batgirl -elokuvan ja Scoob! Holiday Haunt -elokuvan peruuttamiseen kesken tuotannon. Lisäksi monien HBO Max -palvelua varten tilattujen sarjojen ja elokuvien, kuten Christopher Lloydin tähdittämän ja Robert Zemeckisin ohjaaman Tooned Out -sarjan (2019) sekä Brandon Jeffordsin ohjaaman Bye Bye Bunny: A Looney Tunes Musical -elokuvan, tuotanto jätettiin kesken ilman suurta mediahuomiota.

Warner-pomot Jack Warner & David Zaslav ovat hyvin samankaltaisia.

David Zaslavin tapa johtaa Warner Bros. Discovery -yhtiötä tuo mieleen Jack L. Warnerin (1892–1978), joka oli yksi alkuperäisen Warner Bros. -studion perustaneista veljeksistä. Jack oli erittäin tehokas, mutta samalla autoritäärinen ja impulsiivinen johtaja, joka kohteli Warner Bros. -yhtiötä enemmän omana valtakuntanaan kuin veljesten yhteisenä yrityksenä. Vuosikymmeniä kestänyt veljesten yhteistyö päättyi siihen, kun vallanhimoinen Jack syrjäytti yrityksen johdosta Harryn ja Albertin vuonna 1956. Jack Warner jatkoi yksin Warner Bros. -yhtiön johdossa eläköitymiseensä eli vuoteen 1969 asti, jolloin myös Looney Tunes & Merrie Melodies -lyhärisarja tuli päätökseensä.

Chuck Jones ja monet muut Warnerin animaattorit suhtautuivat nuivasti Jack Warneriin, joka kuuleman mukaan luuli Warnerin animaatiostudion valmistavan Mikki Hiiri -piirrettyjä. Jones vitsailikin, että Warnerin animaatiostudio suljettiin heti, kun studion johtoportaalle valkeni asian oikea laita. Jack Warner inhosi myös televisiota, joka vei 1950-luvulla vuosi vuodelta enemmän katsojia elokuvateattereilta ja täten lipputuloja Warnerin tuottamilta elokuvilta. Siksi studion johtoporras uhkaili animaatiostudion lakkauttamisella tasaisin väliajoin yli vuosikymmenen ajan, mikä aiheutti animaattoreissa huolta töiden jatkumisesta.

Piirrettyjen tuottajista huumorintajuinen Leon Schlesinger sai animaattoreilta eniten kiitosta siitä, että hän jätti näille luovan päätösvallan. Hänen ehtonaan oli, että lyhytelokuvat valmistuivat aikataulussa ja budjetissa sekä miellyttivät riittävästi Warnerin johtoa, joka osti lyhytelokuvat Schlesingeriltä. Sen sijaan huumorintajuttoman Edward Selzerin, joka siirrettiin myöhemmin Warnerin sisältä Looney Tunes -piirrettyjen tuottajaksi, tapa puuttua animaattoreiden työhön koettiin suorastaan häiritsevänä.

David Zaslav perui ääneti Tooned Out -sarjan, jonka piti tulla HBO Max -palveluun 2020-luvulla.

Selzerin kaltaiset tuottajat, jotka tekivät työtään vastahakoisesti ja ilman kunnollista ymmärrystä animaatioalan luovasta prosessista, olivat Hollywoodissa hyvin yleisiä, varsinkin tuohon aikaan. Animaattoreiden kertomusten mukaan samanlainen tapaus oli MGM-studion tuottaja Fred Quimby (1886–1965). Molemmat miehet ottivat mieluummin vastaan lyhytelokuvien voittamat Oscar-patsaat kuin luovuttivat ne, tai niistä seuranneen kunnian, animaattoreille.

Pitkällä historiallisella perspektiivillä tarkasteltuna oma animaatiostudio ei ole koskaan ollut Warnerin ja MGM:n kaltaisten suurten elokuvastudioiden johtajille kovinkaan tärkeä. Se on ollut pikemminkin välttämätön paha, sillä studiot tarvitsivat animaatiota pystyäkseen kilpailemaan keskenään ja tarjoamaan teattereille samanlaisen kokoillan viihdepaketin. Lyhytpiirretty on aina ollut kylkiäinen, ei kokoillan elokuvan kaltainen päätuote, johon kannattaisi panostaa enempää kuin on pakko. Siksi animaatio on myös ollut yksi ensimmäisistä asioista, joista elokuvateollisuudessa on voitu säästää.

Tässä mielessä myös David Zaslavin toiminta voidaan nähdä osana pitkää historiallista jatkumoa. Hän ei esimerkiksi katsonut edes Kojootti vs. ACME -elokuvaa läpi ennen sen hyllyttämistä. Projekti oli Warnerin edellisen johdon hyväksymä, ja animaatiohybridinä se edusti juuri sitä elokuvan osa-aluetta, jota Warnerin kaltaisessa suuressa studiossa ei ole historiallisesti pidetty minkään arvoisena.

Elokuvantekijät ja fanit osoittivat laajasti mieltä elokuvan hyllyttämistä vastaan.

Kun tieto Kojootti vs. ACME -elokuvan hyllytyksestä ja mahdollisesta tuhoamisesta tuli julkisuuteen, monet kaltaiseni fanit ja elokuva-alan ihmiset kritisoivat Warnerin päätöstä sosiaalisessa mediassa viikkojen ajan. Kojootti vs. ACME -elokuvan peruminen ei siten jäänyt pelkästään Warnerin sisäiseksi talouspäätökseksi, vaan päätös nousi nopeasti otsikoihin ja herätti keskustelua ympäri maailman aihetunnisteella #ReleaseCoyoteVsAcme.

Elokuvan ohjaaja Dave Green kertoi olevansa ylpeä ohjaamastaan elokuvasta ja samalla järkyttynyt siitä, ettei yleisö pääsisi näkemään sitä. Hän korosti, että koko työryhmä oli käyttänyt projektiin vuosia ja suhtautunut siihen poikkeuksellisen intohimoisesti. Green ja elokuvan leikkaaja Carsten Kurpanek muuttivat jopa Lontooseen noin 18 kuukaudeksi. Tarkoituksena oli pitää jälkituotannon kustannukset mahdollisimman alhaisina sekä mahdollistaa tiivis yhteistyö ja valvonta DNEG-studion kanssa elokuvan animaation ja muiden visuaalisten efektien parissa. Pitkä työskentelyjakso Lontoossa merkitsi samalla sitä, että Green ja Kurpanek joutuivat olemaan huomattavan paljon erossa perheistään tuotannon aikana. 

Myös elokuvan ihmispäähenkilöä, lakimies Kevin Averya, esittävä Will Forte puolusti valmista elokuvaa. Hänen mukaansa kyseessä oli onnistunut, vilpitön ja tunteisiin vetoava teos, joka ansaitsisi ainakin mahdollisuuden tulla yleisön nähtäväksi. Forte kuitenkin myönsi, ettei edes testinäytöksissä saatu erinomainen vastaanotto takaa elokuvalle kaupallista menestystä.

Fanien reaktio oli vielä voimakkaampi. Sosiaalinen media täyttyi vaatimuksista saada elokuva julkaistuksi. Monet pitivät erityisen ongelmallisena sitä, että vuosien työ oli vaarassa kadota kokonaan taloudellisen päätöksen vuoksi. Kohun vuoksi monet elokuvantekijät alkoivat perua tapaamisiaan Warnerin kanssa. Harva tekijä haluaa käyttää useita vuosia aikaansa elokuvaprojektiin, jonka studio saattaa jättää kokonaan julkaisematta.

Lisäksi sekä elokuvantekijät että fanit alkoivat avoimesti arvostella Warnerin päätöstä sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä. Kritiikki voimistui etenkin sen jälkeen, kun ne harvat, jotka olivat nähneet valmiin elokuvan testinäytöksessä, kuten ohjaajat Phil Lord ja Christopher Miller (The Lego Movie, Spider-Man: Into the Spider-Verse), kehuivat sitä erittäin hyväksi.

Kojootti vs. ACME -kohu levisi lopulta myös politiikkaan. Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Joaquin Castro arvosteli Warner Bros. Discoveryn toimintatapaa ja katsoi, että valmistuneiden elokuvien poistaminen verohyötyjen vuoksi herättää vakavia kysymyksiä elokuvateollisuuden toimintatavoista ja kilpailusta. Hän kutsui toimintaa ”saalistavaksi ja kilpailua vääristäväksi” ja pyysi Yhdysvaltain liittovaltion kauppakomissiota (FTC) tutkimaan yhtiön toimintaa. Hän vertasi käytäntöä siihen, että ”polttaisi rakennuksen saadakseen vakuutusrahat”.

Ääninäyttelijä Eric Bauza, joka on ääninäytellyt useita Looney Tunes -hahmoja Warnerin 2010-luvun tuotannoissa, vetosi vuoden 2024 Annie-gaalassa Warneriin huutamalla Repe Sorsan äänellä: ”Julkaiskaa Kojootti vs. ACME!” Bauza tekee lähes kaikkien Kojootti vs. ACME -elokuvan piirroshahmojen äänet Mel Blancin tapaan ja on kampanjoinut elokuvan julkaisun puolesta hyvin hartaasti animaatiofanien kanssa sosiaalisessa mediassa viimeiset kolme vuotta.

Eräs fani, tanssija Marco Vaccaro, kävi jopa osoittamassa mieltään Warner Bros. -studion porteilla Kelju K. Kojootiksi pukeutuneena ja vaatimassa elokuvan julkaisua kyltillä, jossa luki ”Release Me!!”. Sosiaalisessa mediassa julkaistiin lukematon määrä fanitaidetta, fanianimaatioita ja videoesseitä aiheesta, ja niiden määrää lisäsivät entisestään Bauzanin, Vaccaron ja muiden elokuvan näkyvien puolustajien tempaukset. Lisäksi elokuvassa Acmen lakitiimin jäsentä näytellyt Steven Ray Byrd kampanjoi pitkäjänteisesti elokuvan puolesta X-tilillään jakamalla fanien tekemää taidetta, uutisia ja omia mietteitään.

Elokuvan päätähti Will Forte on sanonut olleensa hyvin skeptinen siitä, että ihmisten äänekäs kampanjointi elokuvan julkaisun puolesta saisi Warnerin johdon muuttamaan kantaansa. Lopulta hänen epäilyksensä osoittautuivat kuitenkin turhiksi.

Indie-levittäjä Ketchup Entertainment osti Kojootti vs. ACME -elokuvan Warnerilta vuonna 2025.

Lopulta Warner Bros. alkoi kasvavan julkisen paineen ja Kojootti vs. ACME -elokuvan ympärille syntyneen mainehaitan vuoksi tarjota elokuvaa muille levittäjille. Aluksi neuvottelut eivät kuitenkaan edenneet, ja elokuvan tulevaisuus pysyi epävarmana. Warner pyysi 70 miljoonaa dollaria maksaneesta elokuvasta peräti 80 miljoonaa dollaria ja tarjosi sitä muun muassa Netflixille, Amazonille ja Paramountille. Yhtiö ei kuitenkaan suostunut studioiden pienempiin vastatarjouksiin, vaan näytti elokuvaa myös Sonylle ja Applelle. Jälkikäteen on käynyt ilmi, ettei Warner välttämättä edes halunnut luopua elokuvasta vielä vuonna 2024. Julkinen kaupankäynti saattoi siten palvella myös yhtiön omaa julkisuusstrategiaa.

Ratkaisu umpikujaan löytyi vasta vuonna 2025. Indie-levittäjä Ketchup Entertainment, joka oli edellisvuonna hankkinut toisen Warnerin alaskirjaaman Looney Tunes -elokuvan The Day the Earth Blew Up: A Looney Tunes Movie (2024) ja valmistelemassa sen teatterilevitystä, sai oikeudet myös Kojootti vs. ACME -elokuvaan 50 miljoonalla dollarilla. Tapaukset olivat poikkeuksellisia. Elokuvat, jotka oma studio oli ensin hylännyt, saivat uuden mahdollisuuden päästä yleisön nähtäväksi toisen yhtiön kautta. Elokuvat joutuivat taistelemaan tiensä läpi lähes ylimoimaisten vastoinkäymisten kuin Kelju K. Kojootti konsanaan.

Ketchup Entertainmentin toimitusjohtaja Gareth West uskoi, että Looney Tunes -hahmojen nostalgia voisi vedota myös nykyyleisöön. Hänen näkemyksensä mukaan Kojootti vs. ACME yhdistää klassiset hahmot ja modernin elokuvakerronnan tavalla, joka voisi kiinnostaa sekä varttuneempia faneja että nuorempaa yleisöä.

Kojootti vs. ACME -elokuvaa markkinoidaan noin 10 miljoonalla dollarin budjetilla.

Kojootti vs. ACME -elokuvan hankkiminen oli Ketchup Entertainmentille kuitenkin huomattava riski. Yhtiön aiempiin julkaisuihin kuuluu muun muassa Robert Rodriguezin ohjaama toimintatrilleri Hypnotic (2023), joka menestyi heikosti elokuvateattereissa. Elokuva keräsi maailmanlaajuisesti hieman yli 16 miljoonaa dollaria noin 65 miljoonan dollarin tuotantobudjetilla. Myös The Day the Earth Blew Up joutui vaikeuksiin teatterilevityksessä. Kriitikoiden suosima elokuva sai lopulta rajoitetun teatterilevityksen ja keräsi maailmanlaajuisesti noin 15,5 miljoonaa dollaria noin 15 miljoonan dollarin budjetilla.

Kojootti vs. ACME onkin Ketchup Entertainmentille huomattavasti suurempi uhkapeli. Pelkkä noin 50 miljoonan dollarin hankintahinta ei kuitenkaan kerro koko taloudellisesta riskistä, sillä sen päälle tulevat vielä markkinointi-, levitys- ja muut julkaisukustannukset. Elokuvan on siis menestyttävä teattereissa riittävän hyvin, jotta Ketchup Entertainment voi kattaa merkittävän osan sijoituksestaan.

Yhtiö on kuitenkin jo pienentänyt riskiään myymällä elokuvan ulkomaisia levitysoikeuksia ennakkoon. Ketchup Entertainmentin kerrotaan saaneen näistä ennakkomyynneistä noin 20 miljoonaa dollaria, mikä tuo yhtiölle tuloja jo ennen varsinaista teatterilevitystä ja pienentää elokuvan hankinnasta aiheutuvaa taloudellista riskiä. Faniomisteinen viihde-yhtiö Legion M auttoi Ketchup Entertainmentia rahoittamalla Kojootti vs. ACME -elokuvan markkinointia ja levitystä. Myös useat Looney Tunes -faneina tunnetut sosiaalisen median vaikuttajat ovat halunneet puhua elokuvasta omilla kanavillaan sen ensi-illan yhteydessä. Kävi elokuvan teattereissa miten tahansa, Ketchup Entertainment on jo onnistunut tekemään itsestään näkyvän toimijan. Levittämällä useamman Looney Tunes -elokuvan se on lunastanut paikkansa tarinan sankarina ja ottanut riskin, johon Warnerin kaltaiset suuremmat studiot eivät uskaltaneet ryhtyä.

Elokuvakriitikot ovat pitäneet elokuvasta todella paljon.

Elokuvakriitikotkin ovat olleet lähes yksimielisesti Kojootti vs. ACME -elokuvan puolella.

Jo ennen elokuvan virallista teatterilevitystä se sai erittäin myönteisen vastaanoton. Arvosteluja keräävällä Rotten Tomatoes -verkkosivustolla elokuvan kriitikkopistemäärä nousi yli 95 prosenttiin, mikä nosti sen vuoden 2026 parhaiten arvioitujen elokuvien joukkoon. Arvosteluissa on kiitelty erityisesti elokuvan huumoria, sydämellisyyttä sekä kunnioitusta alkuperäisiä Looney Tunes -hahmoja kohtaan. Myös elokuvan klassinen Looney Tunes -henkinen anarkia ja komediallinen rytmi ovat saaneet kiitosta.

Boston Globen O. D. Henderson piti elokuvaa onnistuneena kunnianosoituksena Kelju K. Kojootille ja tämän faneille. Geek Vibes Nationin Roberto Ortiz puolestaan korosti ironista tyytyväisyyttä siihen, että elokuva onnistui lopulta selviytymään kaikista vastoinkäymisistään. Myös monet muut kriitikot ovat nostaneet esiin elokuvan komediallisen rytmin, sydämellisyyden ja klassisen Looney Tunes -henkisen anarkian.

Hyvät arvostelut eivät kuitenkaan yksin riitä takaamaan elokuvan taloudellista menestystä. Tällä hetkellä Kojootti vs. ACME on kuitenkin menestynyt odotettua paremmin. Elokuva avasi Pohjois-Amerikassa noin 15,5 miljoonan dollarin lipputuloilla, mikä oli Ketchup Entertainmentin kaikkien aikojen paras avaus.

Taloudellinen voitollisuus ei silti ole vielä varmistunut, sillä Ketchup Entertainment maksoi elokuvan levitysoikeuksista noin 50 miljoonaa dollaria ja elokuvan tuotantobudjetiksi on arvioitu noin 70 miljoonaa dollaria. Elokuvan hyvä vastaanotto on kuitenkin vahvistanut Ketchup Entertainmentin asemaa ja tuonut pienelle levitysyhtiölle huomattavasti näkyvyyttä mediassa.

John Cena, Dave Green, Will Forte, Lana Condor, Candi Milo & Eric Bauza.

Kojootti vs. ACME on kiinnostava jo pelkästään tuotantohistoriansa vuoksi, mutta sen merkitys liittyy myös laajempaan kysymykseen: Miten klassisia Looney Tunes -hahmoja pitäisi käsitellä nykyaikana?

Looney Tunes -hahmot eivät ole toimineet parhaimmillaan siksi, että niitä olisi jatkuvasti muokattu vastaamaan ajan vaatimuksia. Ne ovat säilyneet, koska niiden alkuperäinen idea on ollut niin vahva ja koska hahmoja on kehitetty vuosikymmenten aikana. Tunnetuimmat Looney Tunes -hahmot, kuten Putte, Repe ja Väiski, kokivat eri ohjaajien ja vuosikymmenten aikana suuriakin kehityskaaria valkokankaalla. Hahmojen ei tarvinnut olla valmiita heti ensimmäisestä lyhytelokuvasta lähtien.

Nykyisin elokuvateollisuus toimii valtavan kilpailun vuoksi paljon armottomammin kuin sata vuotta sitten. Uusi idea voidaan hylätä nopeasti, jos se ei menesty ensimmäisellä yrittämällä, kun taas jo valmiiksi tunnetut ja suositut konseptit saavat herkemmin jatkoa. Esimerkiksi Disney on tehtaillut urakalla niin sanottuja näyteltyjä uusintaversioita suosituimmista animaatioelokuvistaan sen sijaan, että se olisi tarttunut enemmän niihin teoksiin, jotka eivät alun perin menestyneet taloudellisesti valkokankaalla. Taloudellisesti epäonnistuneissa animaatioelokuvissa, kuten Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985) tai Aarreplaneetta (Treasure Planet, 2002), voisi kuitenkin olla kiinnostavia ideoita, joita olisi mahdollista kehittää parempaan suuntaan uusintaversioissa.

Elokuvan ensi-ilta Los Angelesissa 26.8.2026.

Useat peräkkäiset taloudellisesti tappiolliset käsinpiirretyt animaatioelokuvat 2000-luvun alussa saivat Disneyn keskittymään lähes kokonaan trendikkäiden tietokoneanimaatioiden tekemiseen. Animaatiotekniikka ei kuitenkaan ollut epäonnistumisten varsinainen syy, vaan ongelmat liittyivät enemmän elokuvien heikompaan tarinankerrontaan. Pixarin entinen toimitusjohtaja Ed Catmull piti kohtuuttomana sitä, että monet studiopomot pitivät käsinpiirrettyjen animaatioiden suosion laskua Pixar-tyylisten tietokoneanimaatioiden syynä, vaikka ongelmana olivat usein niiden keskinkertaiset hahmot ja tarinat.

Myöskään Looney Tunes -hahmot eivät ole vanhentuneet animaatiotekniikkansa vuoksi. Sen sijaan studiot ovat tehneet niistä vähemmän erottuvia muista nykypäivän piirroshahmoista typistämällä ja nykyaikaistamalla niitä liikaa. Parhaimmillaan uudet Looney Tunes -tuotannot ovatkin olleet silloin, kun hahmot on palautettu lähemmäs juuriaan studiopomojen vastustuksesta huolimatta. Tällainen riskinotto voi kuitenkin olla kannattavaa myös pienemmässä mittakaavassa. Disney onnistui 2010-luvulla tekemään studionsa symbolina pitkään vesittyneestä Mikki Hiirestä jälleen hauskan hahmon palkitun Mickey Mouse (2013) -sarjan avulla. Sarjassa Mikin persoona palautettiin lähemmäs hänen alkuperäisiä, anarkistisia animaatiojuuriaan.

Kojootti vs. Acme -elokuvan tapaus voidaan nähdä osoituksena Warner Brosin kaupallisesta epäuskosta sellaisia Looney Tunes -elokuvia kohtaan, jotka eivät pyri jäljittelemään Space Jam -elokuvan kaltaista konseptia. Space Jam -elokuvissa Looney Tunes -hahmot toimivat pitkälti kehyksenä, jonka ympärille voidaan rakentaa mainosmaista sisältöä muille Warner Brosin viihdebrändeille tai ulkopuolisten yritysten tuotteille. Kojootti vs. Acme puolestaan perustuu ensisijaisesti Looney Tunes -hahmojen omaan huumoriin ja maailmaan. Kyse on samasta maailmasta, jonka Chuck Jones ja hänen aikansa animaattorit loivat lähes sata vuotta sitten, jotta yleisö voisi nauraa noin seitsemän minuutin ajan kerrallaan elokuvateattereissa.

Chuck Jonesin tytär ja tyttärenpoika pitivät Kojootti vs. ACME -elokuvasta.

Lippukassalla Kojootti vs. ACME sai varsin hyvän alun. Elokuva keräsi Yhdysvalloissa avausviikonloppunaan noin 15,9 miljoonaa dollaria ja sijoittui viikonlopun toiseksi. Ketchup Entertainmentille kyseessä oli yhtiön historian suurin avaus.

Myös seuraavat viikot ovat olleet suhteellisen vahvoja. Toisena viikonloppuna elokuva keräsi Yhdysvalloissa noin 12 miljoonaa dollaria ja kolmantena viikonloppuna vielä noin 6,2 miljoonaa. Syyskuun puoliväliin mennessä kotimaan lipputulot olivat noin 47,7 miljoonaa dollaria ja maailmanlaajuiset lipputulot noin 70 miljoonaa dollaria eli elokuvan tuotantobudjetin verran.

Luvut eivät kuitenkaan vielä tee elokuvasta yksiselitteistä taloudellista menestystä. Ketchup Entertainment maksoi 70 miljoonan dollarin elokuvan levitysoikeuksista Warnerille noin 50 miljoonaa dollaria. Markkinointi ja levityskulut kasvattavat kokonaisinvestointia entisestään yli 10 miljoonaa. Toisaalta Warner Bros. vastasi alkuperäisestä tuotantobudjetista, joten Ketchupin näkökulmasta taloudellinen yhtälö on erilainen kuin tavallisessa 70 miljoonan dollarin elokuvatuotannossa.

Kilpailu on silti kovaa. Teattereissa on jatkuvasti useita menestyneitä elokuvia, jotka taistelevat samasta yleisöstä. Suositut elokuvat voivat pitää katsojat poissa pienemmän levittäjän julkaisusta, vaikka kriitikot kuinka sitä kehuisivat. Toisaalta Kojootti vs. ACME voi hyötyä juuri siitä, että se tarjoaa jotakin erilaista. Looney Tunes -hahmot ovat tuttuja useille sukupolville, ja elokuvan poikkeuksellinen tuotanto- ja julkaisuhistoria on synnyttänyt sille huomattavan määrän ilmaista julkisuutta. Elokuva-arvosteluja keräävässä Letterboxd-palvelussa elokuva on tällä hetkellä yksi sivuston kiinnostavimmista uutuuksista.

Kojootti vs. ACME onkin kiinnostava testi paljon laajemmasta asiasta kuin yhden elokuvan menestyksestä. Se osoittaa, että vanhoja hahmoja ei välttämättä tarvitse jatkuvasti keksiä uudelleen. Jos alkuperäiset ideat ovat tarpeeksi vahvoja, niitä voidaan käyttää uudella tavalla ilman, että hahmojen perusluonnetta tarvitsee muuttaa tunnistamattomaksi.

Kelju K. Kojootti on elokuvassa Sisyfoksen vertauskuva.

Oma kiinnostukseni animaatioihin lähti aikanaan juuri alkuperäisistä Maantiekiitäjä -lyhytelokuvista. Niissä kiehtovinta ei ole pelkästään yksinkertainen asetelma, jossa yksi hahmo yrittää saada toisen kiinni, vaan se, kuinka paljon samaa ideaa voidaan muunnella sekä sisällöllisesti että visuaalisesti. Looney Tunes -piirretyt ovat erinomainen esimerkki siitä, kuinka suuri vaikutus yksittäisillä animaattoreilla, ohjaajilla, käsikirjoittajilla ja taustasuunnittelijoilla voi olla lopputulokseen. Vaikka jokaisen lyhytelokuvan perusidea on lähes sama, niiden tunnelma, taiteellinen tyyli ja huumorin rytmi muuttuvat tekijöiden ja aikakauden mukana.

Chuck Jonesin parhaissa töissä näkyy yksi amerikkalaisen animaation luovimmista kausista. 1940- ja 1950-luvuilla Warner Brosin animaatiostudio oli paikka, jossa tekijät pystyivät kokeilemaan uusia ideoita ja kehittämään Looney Tunes -hahmoja jopa vuosikymmenten ajan. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä eivät syntyneet monimutkaisen tarinan ympärille, vaan vahvan komediallisen perusajatuksen varaan. Juuri tämä yksinkertaisuus teki niistä ajattomia.

Kelju K. Kojootti on hahmo, joka ei koskaan opi luovuttamaan. Hän suunnittelee jatkuvasti uusia tapoja saavuttaa tavoitteensa, hankkii uusimpia välineitä ja uskoo omaan nerokkuuteensa, vaikka lopputulos on lähes aina katastrofi. Maantiekiitäjä puolestaan edustaa pysäyttämätöntä luonnonvoimaa, joka ei varsinaisesti voita Kojoottia aktiivisesti, vaan yksinkertaisesti jatkaa omaa matkaansa. Tämän vastakkainasettelun ansiosta hahmot toimivat edelleen ilman, että katsojan tarvitsee tuntea niiden historiaa tai taustaa. Katsoja ymmärtää tilanteen huvittavuuden jo pelkän asetelman perusteella ja lyhytelokuvien dialogittomuus tekee hahmoista maailmanlaajuisesti ymmärrettäviä.

Kojootti vs. Acme on kriitikoiden ja katsojien suosikki kaikiksta vuoden animaatioelokuvista.

Kojootti vs. ACME -elokuvan tarina ei lopulta ole vain kertomus yhdestä epäonnisesta komediaelokuvasta. Se kertoo myös siitä, mitä tapahtuu, kun Hollywoodin taloudelliset tavoitteet törmäävät luovaan työhön. Valmiin elokuvan peruuttaminen verotuksellisista syistä on tekijöiden näkökulmasta erityisen raskas päätös. Heidän työnsä on jo tehty, mutta yleisöltä voidaan silti estää mahdollisuus nähdä lopputulos.

Tapaus herättää myös kysymyksen siitä, missä vaiheessa taloudelliset riskit pitäisi arvioida. Jos studio sijoittaa kymmeniä miljoonia dollareita elokuvaan, kaupalliseen riskiin pitäisi lähtökohtaisesti varautua jo ennen tuotannon aloittamista. Toisaalta studiot joutuvat koko ajan tekemään vaikeita taloudellisia päätöksiä alati muuttuvassa maailmassa, eikä hyvä elokuva automaattisesti tarkoita menestyvää elokuvaa. Jos teatterilevityksen kustannukset ovat liian suuret suhteessa odotettuihin tuloihin, päätös voi olla taloudellisesti ymmärrettävä, vaikka se olisi luovasta näkökulmasta kuinka turhauttava tahansa.

Kojootti vs. ACME -elokuvan kohdalla tarina sai kuitenkin harvinaisen onnellisen käänteen. Warner Bros. päätti haudata elokuvan, mutta uusi levittäjä oli valmis ottamaan riskin ja antamaan sille mahdollisuuden. Nyt yleisö pääsee ratkaisemaan, oliko päätös oikea jopa Suomea myöten. Jos kriitikoiden innostus tarttuu myös tavallisiin elokuvakävijöihin laajalti, Ketchup Entertainment voi osoittaa, että Warner Bros. luopui liian aikaisin potentiaalisesti menestyvästä elokuvasta. Jos erityisesti nuorempi yleisö ei löydä teattereihin vanhempien seurassa, Warner Brosin alkuperäinen taloudellinen arvio saattaa jälkikäteen näyttää huomattavasti perustellummalta.

Tässä artikkelissa sivuamani Looney Tunes -hahmojen myöhempi historia osoittaa kuitenkin, kuinka vaikeaa klassisten hahmojen uudistaminen voi olla. Warner Bros. on vuosien aikana yrittänyt useita kertoja löytää uusia tapoja esitellä hahmoja uusille sukupolville. Osa yrityksistä on onnistunut paremmin kuin toiset, mutta samalla on käynyt selväksi, että alkuperäisten lyhytelokuvien viehätys perustui ennen kaikkea piirrostaiteilijoiden persoonalliseen otteeseen ja näkemykseen.

Esimerkiksi 1990-luvulla taloudellisesti menestynyt Space Jam osoitti, että vanhat piirroshahmot voivat edelleen kiinnostaa suurta yleisöä, mutta samalla Warner muutti niiden roolia. Looney Tunes -hahmot eivät enää olleet vain omien tarinoidensa päähenkilöitä, vaan osa suurempaa kaupallista kokonaisuutta. Sen sijaan 2000-luvulla taloudellisesti flopannut Looney Tunes: Taas kehissä osoitti, että kaupallisten tavoitteiden ja luovan vision yhdistäminen edellyttää sekä studiolta että taiteilijoilta tasapainoista yhteistyötä. Looney Tunes -hahmot olivat jälleen omien tarinoidensa päähenkilöitä, mutta elokuva ei saavuttanut samanlaista kaupallista asemaa tai yleisön kiinnostusta kuin Space Jam. Tässä suhteessa Kojootti vs. ACME on kiinnostava tapaus. Se ei pyri ensisijaisesti tekemään Kelju K. Kojootista kokonaan uudenlaista hahmoa, vaan rakentaa elokuvan juuri sen ympärille, mikä teki hahmosta alun perin kiinnostavan. Se ei myöskään pyri olemaan Space Jam- tai Looney Tunes: Taas kehissä -elokuvan kaltainen kallis spektaakkeli, vaan lähtökohtaisesti pienimuotoisempi ja edullisempi tuotanto.

Uusimmissa Looney Tunes -lyhäreissä kokeillaan erilaisia visuaalisia tyylejä.

David Zaslavin toimikauden myötä Warner Bros. Animation on jälleen käännekohdassa. Animaatiostudion johtajana yli 20 vuotta ja useissa Looney Tunes -projekteissa tuottajana toiminut Sam Register jätti tehtävänsä elokuussa 2026. Nykyinen johtaja Bill Damaschke on puolestaan sanonut tänä kesänä, että tulevaisuudessa Looney Tunes aiotaan tuoda jälleen elokuvateattereihin sekä lyhyiden että pitkien animaatioiden muodossa. Toivottavasti nämä suunnitelmat myös toteutuvat kaikkien aikaisempien vastoinkäymisten jälkeen. Potentiaalia ainakin olisi, jos uusilla tekijöillä on vapaat kädet tehdä hahmoille oikeutta kultakauden tapaan.

Merkkejä tästä uudesta suunnasta on jo nähtävissä. Warnerin tulevan Katti hatussa (2026) -animaatioelokuvan alussa aiotaan esittää uusi Looney Tunes -lyhytelokuva Daffy Season (2026), jossa hyödynnetään uudenlaista, tyyliteltyä 3D-animaatiota. Se jatkaa visuaalisesti innovatiivista linjaa, jota edustavat myös Kojootti vs. ACME -elokuvan cel shading -tekniikka sekä sitä ennen julkaistu Daffy in Wackyland (2024) -lyhytelokuva, jossa käytettiin stop motion -tekniikkaa.

Uusin klassikkoja sisältävä Blu-ray -kokoelma julkaistiin syyskuun alussa.

Nykymaailmassa kaikelaista viihdesisältöä on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Uusia elokuvia, sarjoja ja animaatioita julkaistaan jatkuvasti niin paljon, että lähes satavuotiaat piirroshahmot voivat helposti jäädä uuden tarjonnan alle. Silti juuri tällaisessa tilanteessa vanhojen klassikoiden löytäminen voi olla erityisen palkitsevaa. Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä muistuttavat ajasta, jolloin animaatiolyhytelokuva oli oma taiteenlajinsa ja jokainen sekunti ruudulla oli tarkkaan suunniteltu. Niiden kautta voi hekposti nähdä animaation kehityksen vuosikymmenten aikana.

Klassikoiden merkitys ei katoa, jos ne pysyvät jossain muodossa tarjolla uusille sukupolville, ja siksi niiden säilyttäminen laadukkaina kotijulkaisuina on edelleen tärkeä osa Looney Tunes -perinnön vaalimista. Restauroitujen Looney Tunes -lyhytelokuvien julkaisuista löytyy paljon tietoa Bugs Bunny Video Guide -sivustolta. Warnerin restauroitujen klassikoiden aluevapaista Blu-ray-julkaisuista vastaava Warner Archive julkaisi kolmannen osan uudesta Looney Tunes Collector’s Vault -sarjasta syyskuun alussa vuonna 2026. Useiden laadukkaiden Looney Tunes -kokoelmien takana ovat vuosien varrella olleet animaatiohistorioitsija Jerry Beck ja WarnerMedia-kirjaston historioitsija George Feltenstein. He ovat pitäneet huolta siitä, että varsinkin animaatiofanit saavat hyllyynsä mahdollisimman laadukkaita julkaisuja ikivihreistä klassikoista. Monia näistä julkaisuista voi ostaa verkkokauppa Amazonin lisäksi suomalaisesta Filmihullu-leffakaupasta.

Suomalaiset Maantiekiitäjä -lyhärien DVD-julkaisut.

Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän valikoituja lyhytelokuvia on Suomessa julkaistu kahdella DVD:llä. Vihreällä taustalla varustettu Maantiekiitäjän parhaat Osa 1 sisältää kronologisesti Chuck Jonesin ohjaamat Maantiekiitäjä -lyhytelokuvat vuosilta 1952–1958. Kyseinen levy on alun perin osa Looney Tunes Golden Collection Volume 2 -kokoelmaa. Sen sijaan keltaisella taustalla varustettu Lasten Maantiekiitäjä ja Kelju K. Kojootti -kokoelma sisältää pääasiassa DePatie–Freleng-studion tuottamia, Rudy Larrivan ohjaamia Maantiekiitäjä -lyhytelokuvia. Levyllä on myös muutama lyhytelokuva kultakauden ulkopuolelta. Uskon, että Kojootti vs. ACME -elokuvan julkaisu lisää kiinnostusta näitä ja monia muita Looney Tunes -julkaisuja kohtaan sekä Suomessa että ulkomailla. Siinä mielessä käsillämme on nyt käänteinen Kojootin hetki!

Toivon, että tämä artikkeli on toiminut joillekin ensimmäisenä askeleena tutustua alkuperäisiin Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä -lyhytelokuviin. Niiden katsominen kronologisessa järjestyksessä tarjoaa samalla pienen oppitunnin animaation historiasta ja näyttää konkreettisesti, miten paljon tyyli, tekijät ja tuotanto-olosuhteet vaikuttavat lopputulokseen. Tässä artikkelissa käyttämäni lukuisat kuvakaappaukset eri tuotannoista vuosien varrelta toivottavasti havainnolistavat näitä moninaisia visuaalisia muutoksia tekstin lukijoille. Näistä aiheista enemmän kiinnostuneille suosittelen Dan Sendkerin julkaisemaa yli 500 sivuista kirjaa nimeltä Dance of the Comedians - 75 Years of the Road Runner and Wile E. Coyote - An Unauthorized History (2024). Kirja käsittelee Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän koko historian jopa tätä kirjoittamaani pitkää artikkelia seikkaperäisemmin.

Kelju K. Kojootin ja Maantiekiitäjän historiakirja vuodelta 2024.

Kelju K. Kojootti on ehkä animaatiohistorian tunnetuin epäonnistuja. Hänen tarinansa on lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan perustunut siihen, että hän yrittää saavuttaa mahdotonta tavoitetta, mutta ei koskaan onnistu siinä. Sisyfoksen lailla hän kuitenkin palaa yhä uudelleen kiipeämään kohti jyrkänteen huippua uskoen, ettei tällä kertaa putoa takaisin alas. Ehkä juuri siksi hänen oma elokuvansa Kojootti vs. ACME ja sen kokemat vastoinkäymiset toimivat hahmon perusidean symbolina.

Ihmiset toivovat Kelju K. Kojootin onnistuvan vihdoin niin paljon, että elokuvan nähneiden kriitikoiden ja katsojien tyytyväisyysprosentti on elokuva-arvosteluja keräävällä Rotten Tomatoes -sivustolla ylivoimaisen positiivinen, 95–96 prosenttia. Sinnikkään Kelju K. Kojootin lailla elokuvateattereihin tiensä raivannut Kojootti vs. ACME -elokuva on siten parhaiten arvioitu Looney Tunes -elokuva koskaan ja yksi vuoden positiivisimmin arvioiduista elokuvista.

Käykää kaikki katsomassa Kojootti vs. ACME elokuvissa 18.9.2026 alkaen!

Toivon, että kaikki tämän artikkelin lukijat käyvät katsomassa Kojootti vs. ACME -elokuvan ja houkuttelevat mukaansa myös kaikki tuttunsa! Elokuva on sekä oodi sinnikkyydelle että kunnianosoitus vuosikymmeniä kestäneelle Looney Tunes -animaatioperinteelle ja niille sadoille ihmisille, jotka ovat vuosien varrella luoneet lukuisia nauruja ja ikimuistoisia hahmoja. Näillä hahmoilla on edelleen paikkansa nykyajassa, vaikka Warnerin johto ei niistä aina olekaan piitannut.

Kojootti vs. ACME on iätön elokuva meille kaikille, oman elämämme kojooteille!

Siinä tosiaan kaikki, kaveri!